Hän lykkäsi Eugenin huoneeseensa, sulki oven hänen jälkeensä ja meni
Doran luo.
Eugen koetti todella seurata äitinsä määräyksiä; hän otti kirjan ja koetti lukea, hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen kirjoittamaan, mutta ei voinut tehdä kumpaakaan. Koko hänen huomionsa oli keskittynyt vähäisempiinkin ääniin, jotka tulivat ulkoapäin.
Hän nousi ja käveli edestakaisin huoneessa, tukahduttaakseen levottomuutensa. Tuontuostakin kuuli hän huudon, yhtä usein kuvitteli hän kuulevansa, ja joka kerran hän pysähtyi kalpeana ja levottomana. "Menenkö sisään?" ajatteli hän. "Lieneekö se vaarallista? Miksi ei kukaan tule minun luokseni?"
Ja siinä kävellessään ja tuskaisena odotellessaan lapsensa syntymistä tuli hän ensi kerran ajatelleeksi, että niin täytyi kaikkien naisten kärsiä, eikä ainoastaan kerran, vaan useasti — hänen äitinsä, hänen sisariensa, kaikkien, jotka saivat maistaa äitiyden onnea. Nuo heikot, hennot olennot saivat kärsiä — heidän täytyi kärsiä tuskia, jotka pusersivat heidän rinnastaan tuskanhuutoja. Ja mies? Hän tunsi tällä hetkellä melkeinpä häpeää omasta hyvinvoinnistaan. Hän koetti ajatella toisia asioita … esim. sotaa … niin, sodassa sai mies kärsiä … siinä mies päästi vihlovia valitushuutoja. "Niin on luonto määrännyt" ajatteli hän, "mies kärsii ulkona elämän riehuvassa taistelussa, nainen kotona, hiljaisuudessa … se on oikein … se on oikeudenmukaista." Mutta omituista oli, että noilla vaikeroivilla sotilailla, joita ajattelemalla hän koetti rauhoittaa mielikuvitustaan, oli kaikilla naisen piirteet, vaalea, kihara tukka, siniset, säteilevät silmät ja punaiset, puoliavoimet, täyteläiset huulet…
Äkkiä kuului huuto, tuskallisempi kuin edelliset. Hän vavahti, hän oli vähällä pyörtyä, ja vapisevin käsin kaatoi hän itselleen lasillisen vettä ja vaipui sohvalle. "Nyt se on kohta ohi", ajatteli hän, "kärsivällisyyttä vain … nyt se on ohi… Jumalan avulla on kestävä kauan, ennenkuin Dora parkani tarvitsee toista kertaa kokea tällaista…"
Ja hänen siinä istuessaan ja odottaessaan syntyi hänen sydämessään ajatuksia, toinen toistaan hienompia ja kauniimpia, jotka hän ikäänkuin hyväillen ja lohduttaen omisti nuorelle vaimolleen. "Voinko olla kyllin hyvä, kyllin hellä häntä kohtaan?" ajatteli hän, "tahdon kantaa häntä käsilläni … koskaan en sano hänelle kovia, ankaria sanoja… Pikku Dora parkani … nyt vasta ymmärrän, miten paljon kunnioitusta me miehet olemme velvolliset osoittamaan vaimoillemme ja äideillemme…"
Ajatellessaan näitä ajatuksia ja tehdessään näitä hyviä päätöksiä pyyhki hän lakkaamatta hikeä otsaltaan, ja nieleskeli hermostuneesti tukahduttaakseen pahoinvointiaan.
Vihdoin ei hän enää kestänyt kauempaa; hän nousi kiireesti ja päätti mennä katsomaan, miten Doran laita oli.
Mutta kun hän tarttui ovenripaan avatakseen oven, kuuli hän huudon, niin vihlovan ja sydäntäsärkevän, ettei hän koskaan ollut kuullut mitään senkaltaista.
Nyt ymmärsi Eugen, että kaikki oli mennyttä — niin huutaa ihminen ainoastaan silloin, kun kuolon käsi tarttuu hänen nuoreen, voimakkaaseen elämäänsä.