"Mitä minä tahtoisin opettaa hänelle elämästä, millä tavalla tahtoisin tehdä hänet erilaiseksi muita ihmisiä?" hän kyseli itseltään seisoen siinä kumarruksissa pojan ylitse. "En tiedä, en. Sehän on juuri kauheata etten käsitä elämän tarkoitusta. Yhden toki tiedän … tiedän, että elämän ylevyys, se, jonka jälkeen meidän tulisi pyrkiä, ei ole huveissa ja nautinnoissa! Mutta miksi huvittelen kun tiedän parempaakin löytyvän?… Mutta mitä 'se parempi' on sitten? 'Ota kaikki kun sinulla on…' Sitäkö Jumala vaatii?… Onko syntiä nauttia kun toiset kärsivät? En tiedä … siinä juuri onnettomuuteni etten mitään tiedä — ei mitään … minä vaan tunnen, aavistan … mutta en tiedä mitään".
"Äiti, sinä et kuule mitä minä sanon", huudahti Yrjö moittien, kun ei äiti vastannut mitään hänen kysymykseensä mitä eräs sana merkitsi.
"Anna anteeksi, poju", hän kuiskasi kiivaasti ja suuteli monta kertaa poikaa.
Sitten hän istahti ja rupesi kiireesti tarkastamaan käännöstä.
Samassa astui Erland sisään etsien vaimoaan.
"Kultaseni, missä sinä olet?" hän huusi iloisesti. "Tule nyt, tuolla ruvetaan tanssimaan ja vieraat kaipaavat emäntää".
"Tanssimaan!" kertoi Lovisa ja hänen kasvoillaan kuvautui syvin vastenmielisyys. "Erland, minä pyydän, elkää ruvetko tanssimaan".
"Hyvänen aika, ja miksi emme sitä tekisi?" kysyi Erland hämmästyneenä.
Lovisa ei tietänyt mitä hän vastaisi. Ei, miksikä he eivät tanssisi? Hän oli vaan jatkanut omaa vakaista ajatusjuoksuaan ja sen mukaan hänestä tuntui melkein käsittämättömältä että ihmiset haluaisivat tanssia, mutta Erlandista, joka ei tuntenut noita ajatuksia, mahtoi hänen sanansa kuulua hyvin oudolta.
Siellä ulkona ruvettiin soittamaan ja valssin säveleet tunkivat lastenkammariin, iloisina, hypähdellen, ikäänkuin ivaten Lovisan murheellista mieltä.