Uskonnollinen väitös loppui, eikä nyt, enemmän kuin samallaisissa tilaisuuksissa ennenkään, tultu parempaan päätökseen kuin että toinen piti toistaan joko ahdasmielisenä tai harhaoppisena. Sitten ruvettiin puhumaan yhteiskunnallisista epäkohdista, köyhyydestä, ja työttömyydestä. Siinäkin asiassa oltiin erimielisiä; vanhoilla olijat syyttivät siitä ajan kurjuutta, tätä kurjaa aikaa, jolloin kaikki yhteiskunnalliset siteet rikottiin; vapaamieliset puolustivat tasa-arvon aatetta ja keskustelu muuttui vähitellen kiivaaksi kiistaksi, joka ei sekään johtanut parempaan päätökseen kuin edellinenkään. Yhdessä asiassa olivat kumminkin kaikki yksimielisiä, nimittäin siinä, että nykyinen aika on huonoista huonoin; vanhoilla olijat moittivat, että "entinen hyvä aika" oli mennyttä, aika, jolloin vielä oli olemassa muinaista ritarillisuutta ja muinaisia kunnon miehiä; — vapaamieliset taas siitä syystä, ettei tuo kultainen aikakausi vielä ole koittanut, jolloin oikeudentunto ja veljellisyys vallitsee ihmisten kesken, ja joka oli koittava silloin, kun heidän programminsa oli pantu toimeen.

Kun tämä kina päättyi, ryhdyttiin levollisimpiin, valtiollistaloudellisiin aineisin ja niin rupesi eräs naisista kertomaan käynneistään köyhien majoissa. Hän oli ollut monta vuotta suojelusrouvana yhdessä pääkaupungin isoimmista seurakunnista. Hän puhui erinomaisen hyvin, esitystapa oli vilkasta ja taiteellista ja kaikki kuuntelivat jännityksellä hänen kuvauksiaan kurjuuden kodeista. Viimein hän kertoi eräästä perheestä, jossa isä oli tylsämielinen ja äiti niin sairas, että tuskin jaksoi olla jalkeilla. Ja, tuossa kodissa löytyi yhdeksän — yhdeksän! — lasta, eikä mitään millä elää… Isä istui nurkassa ja tuijotti, lapset makasivat lattialla kuin sinne tänne viskatut resumytyt … se oli kauhistavan surkea näky… Ja kenties kaikista kurjinta oli puhutella naista, jolla miehen hulluudesta huolimatta oli vastasyntynyt lapsi povella — kuulla, miten tyly hän oli ja välinpitämätön kaikesta…

Tämä kertomus herätti syvää liikutusta kuulijoissa. Vedet nousivat monen naisen silmiin ja eräs herroista, joka ei suvainnut kuulla semmoista, hiipi tiehensä pienelle kävelyretkelle päästäkseen tuskallisesta liikutuksesta..

Seurasi sitten monta saman laatuista juttua. Puhujat olivat melkein innossaan saada kuvata sitä kurjuutta kun he olivat nähneet. Yksi kerjäläisjuttu kerrottiin toisen jälkeen ja miten lie ollutkaan, rupesivat nuo jutut vivahtamaan leikillisiltä. Eräs naisista kertoi vanhasta rappiotilaan joutuneesta sotamiehestä, joka säännöllisesti kolme neljä kerta vuodessa kauppasi hänelle saapasnihtiä, eikä antanut rauhaa ennenkuin hän osti. Nyt niitä oli semmoinen rovio että sopi kohta itsensäkin lähteä niitä kaupitsemaan. Toinen teki elävän kuvauksen köyhästä kirjailijasta, joka tullen apua anomaan, ensin lähetti nimikorttinsa. Sen johdosta hänet käskettiin isoon saliin, jonne sattuikin muita vieraita tulemaan ja jossa kirjailija oli niin tyytyväinen ollakseen, ettei tahtonut hennoa lähteä pois.

Tuommoinen äkkinäinen, selittämätön tuulenpuuska oli silmänräpäyksessä muuttanut keskustelun luontoon ja vapauttanut seuran vakavuuden ja syvämielisyyden loitsupiiristä, johon se taannoin joutui. Leikin säkene oli lennähtänyt, se sytytti heti, sillä juuri sillä hetkellä haluttiin muuttaa mieltä ja ilveillä jälleen. Ja muutamassa hengenvedossa olivat synkät, käsittämättömät kysymykset syrjäytetyt ja jälleen juteltiin hauskasti ja suruttomasti.

Melkein koko ajan oli Lovisa istunut ääneti; ainoastaan pari kertaa, kun joku suorastaan puhutteli häntä, hän sanoi jonkun arvottoman sanan. Haikeus, joka häntä viime ajoilla oli painanut ja jonka hän iloisen aterian ajalla oli väkivallalla sulkenut sielunsa syvään, muuttui nyt synkäksi, tuskalliseksi epätoivoksi ja tarttui häneen aavistamattomalla voimalla. Olihan tuo keskustelu täydellisessä sopusoinnussa hänen oman mielentilansa kanssa, ja kuitenkin se kiusasi häntä, hetki hetkellä yhä enemmän. Ja kun he vihdoin rupesivat ajattelemattomalla kovasydämmisyydellä kertoilemaan leikillisiä kerjäläisjuttuja, silloin muuttui tuo tuskan tunne katkeraksi vihaksi.

Millä oikeudella he noin puhuivat? Miksi kuvasivat kärsimyksiä, joita he eivät ymmärtäneet? Hän tunsi tuota tuskallista kipeää sielussaan, joka aina häntä kohtasi hänen huomatessaan miten paljon vääryyttä tässä elämässä toiselle tehdään, miten täynnä tuskaa se on. Hän näki kotinsa, vanhempansa, ja tuosta puutteiden ja huolien kuvasta levisi koko joukko samallaisia kuvia, yhä etemmäksi kunnes ne vihdoin haihtuivat määräämättömiin, rajattomiin näkyihin, kitisevään, epäselvään joukkioon kärsiviä ja voihkivia olennoita. Ja tuossa istuessaan, kuunnellen vierastensa puheilua, hän oli samalla kuulevinaan kaukaisia ääniä, kaukaa, tuosta kitisevästä ihmisjoukosta, jotka huusivat hänelle: "miksi ette anna meidän olla, mitä meidän surumme koskevat teihin, meidän kärsimisemme, joita te ette käsitä? Miksi te vedätte niitä itseänne kiihoittamaan, kun sulatatte hyvää ruokaanne ja hienoja viinejänne? Miksi puhutte puutteestamme, miksi säälitte meitä, ettekä auta meitä? Jättäkää meidät rauhaan, antakaa meidän olla pimeyden ja unhon varjoissa, elkää pilkatko meitä, juuri ilojuhlissanne vetäen esille meidän laihat, kuihtuneet kasvot. Hetken kuluttua te ette kuitenkaan enää muista, että me olemme olemassa, että me kärsimme — kärsimme joka päivä ja joka hetki — eikä vaan sillä haihtuvalla hetkellä, kun teitä haluttaa mässätä säälin kyyneleissä!"

Lovisasta tuntui ikäänkuin nuo äänet lähestyisivät häntä, kasvaisivat kuin lähenevän myrskyn kohina; häntä ahdisti, hän oli täynnä tuskaa, hän olisi tahtonut kovasti huutaa ajatuksensa ilmi, sanoa noille ihmisille miten kevytmielisiä, itsekkäitä he olivat, etteivät he ymmärtäneet kärsimystä koska tuolla lailla voivat puhua. Mutta hän oli kuin sidottu; hän ei saanut sanaakaan suustaan, hän istui silmät maahan luotuina ja kuunteli puhuvien ääniä, jotka niin kummallisesti soristen sekaantuivat valittaviin äänihin hänen povessaan.

Hän ei voinut kärsiä kauempaa; hän nousi äkkiä ja meni ulos. Tuossa päällenpäin niin levollisessa ja hempeässä olennossa oli kätkettyjä intohimon, niin lemmen kuin vastenmielisyydenkin tunteita, jotka joskus heräsivät ja valtasivat koko hänen olentonsa huumaavalla voimalla. Tällä hetkellä hän tunsi vastenmielisyyttä, melkein vihaa noita iloisia, suruttomia ihmisiä kohtaan: kaikki elämän katkeruus ja vääryys, kaikki mikä oli alhaista siinä, esiintyi nyt jyrkissä leikkauksissa ja synnytti hänessä inhoa kaikkia, kaikkia kohtaan. Mikä oli elämän tarkoitus? Mitä hyödyttää turha, kevytmielinen leikki, kun emme kuitenkaan koskaan, koskaan saa vastausta kauheaan kysymykseen, joka meitä ahdistaa? Miksi alituisesti tuntea tuota hirveätä tyytymättömyyttä, joka kalvaa kuin mato sielumme syvyydessä? Uhkaavalla tuskalla hän esitti nuo kysymykset, joita seurasi pitkä äänettömyys, ikäänkuin niiden vastimeksi löytyisi vaan synkkää, tuntematonta, salaperäistä, joka nielee kaikki kysymykset: ijankaikkisuuden lepo.

Hän meni pienen poikansa luo, joka istui lastenkammarissa ja luki läksyjänsä.