"Kiitosta rakas", vastasi Loviisa innolla, "ei, nyt minä saatan olla tyytyväinen. Yksi asia vaan: sinun täytyy luvata vähäinen vuosimaksu, edes…"
"Ei kiitoksia, sitä juuri minä en tee. Tässä tulee häviö vuosimaksujen kautta. En muistakaan miten moneen seuraan ja laitokseen minut on kiedottu ja nyt olen päättänyt sanoa ei!"
Hän nyökkäili naurusuin, istui pöydän ääreen ja tarttui työhön. Lovisa suuteli häntä pari kertaa otsalle ja meni sitten tiehensä.
Mutta hän ei ollut onnellinen, ei nyt eikä illallakaan kun hän meni viemään rahoja ystävälle, joka niistä sydämmellisesti kiitteli. Niin, nuo kiitokset miltei vaivasivat häntä, hän tunsi ettei tuolla lahjalla ollut mitään arvoa, hän tiesi että miehensä oli sen antanut päästäkseen rukouksista ja kehoituksista, saadakseen olla rauhassa. Ja jos Erlandin lahjanannossa oli jotain totuutta ja tunnetta, niin se perustui tyyten hänen rakkauteensa häneen, Lovisaan, haluun tehdä hänelle mieliksi, eikä säälistä kärsiviä kohtaan.
Hän ei voinut poistaa alakuloisuuttaan: se seurasi häntä kaiken yötä, unessakin hän sen tunsi, se kiusasi häntä aamulla, huoneissa häärätessä ja keittiössä puolisen valmistuspuuhissa. Ja kun hän neljän ajoissa ilmestyi makuusuojasta puettuna somaan ja hienoon päiväpukuun, — jonka Erland tarkasti ja hyväksyi — kun hän vastaanotti vieraita, oli hänen vallan vaikeata olla niin iloisen ja onnellisen näköinen, kuin tilaisuus vaati. Mutta Erlandin tähden — Erlandin, joka käyskenteli suojissa loistaen tyytyväisyydestä ja vieraanvaraisuudesta — hän kaikella muotoa koetti voittaa haikeuttaan. Ja tuon mielenponnistuksen johdosta hän oli tavallista vilkkaampi. Posket punoittivat, oli ikäänkuin hehkua uneksivan silmän syvässä. Hän oli niin soma tumman sinisessä samettipuvussaan, joka pehmeästi sujui pienen, sorean vartalon ympärille, että Erlandin katse vähä väliä seurasi häntä ihastuksella ja ylpeydellä.
Ateria oli alusta pitäin hyvin hupainen. Isäntäväen hilpeä mieliala levitti kuin päivänpaistetta ympäri pöytää, kaikki olivat iloisia, laskettiin leikkiä, pakinoitiin ja naurettiin, yhä äänekkäämmästi ja irtonaisemmasti jokaisen uuden viinilajin jälkeen.
Kauppaneuvoksen rouva, joka istui isännästä oikealla, oli saanut toiselle puolelle hyvin hupaisen naapurin. Tälle antoi Erland toimeksi "lellitellä eukkoa" ja imarrella, häntä hienojen iltamien johdosta. Pieni rouva, joka kävi yhä pyöreämmäksi mikäli ilta kului, nautti oikein ollen herrojen leikin esineenä. Oli aivan tukehtua, niin hän nauroi Erlandin sukkeluuksille, näpsäytti sormille viuhkalla, kun Erland oli "häijy" ja juotuaan pari lasia sampanjaa hän tuli erinomaisen imeläksi molemmille naapureilleen.
Neiti Berg koetti myös osaltaan pitää iloa vireillä. Hänen kokkapuheensa, jotka alkupuolella ateriaa jotensakin pysyivät säädyllisyyden rajoissa, alkoivat tuossa jälkiruuan aikana vivahtaa niin kirjavilta, että hän vain kuiskimalla niitä ilmoitteli naapureilleen. Nämä taas lakkaamattomien naurunpuuskien remakassa niitä levittelivät muille vieraille.
Kun pöydästä noustua isännän kehoituksesta mentiin hänen suojaansa tupakoimaan ja kahvia juomaan, oli ilo ylimmillään. Kauppaneuvoksen rouva, joka pöyhistyi kanarialinnun lailla, kun se on oikein tyytyväinen, pyörähteli kuni kerä toisen herran luota taas toisen luo, jotka häntä taputtelivat ja suutelivat käsiä. Neiti Berg vetäytyi parineen yhteen nurkkaan "virnailemaan"—- neidin sanojen mukaan — ja muu seurue loikoi mukavilla sohvilla ja nojatuoleilla, nauttien suloista lepoa.
Ja niin vähitellen tapahtui mielenmuutos; vallattomuus asettui, ruuansulatus vaikutti suloista vetelyyttä, nautittiin siinä istuessa noin mukavasti ja puhellessa vakavista asioista. Muutama sattumalta lausuttu sana nosti uskonnollisen väittelyn kahden vieraan välille; vähitellen vaikenivat toiset ja keräytyivät noiden kahden ympärille, kuullakseen huvittavaa kinaa, ja ei aikaakaan, niin oli ylhäällä yleinen vilkas keskustelu uskonnon periaatteista. Mielissä vielä värähteli iloinen surina, joka tuskin oli vaijennut, päivällisaterian loisto väikkyi puhujain mielikuvituksessa kirkkaana pohjana, jota vastaan kuoleman ja ijankaikkisuuden kysymykset esiintyivät kuin suuret, synkät, mutta samalla salaperäisen viehättävät varjot.