Lovisaa arvelutti. Häntä peloitti mainita niin suurta summaa, ensiksikin siitä syystä että miehensä kenties tulisi tyytymättömäksi ja hänen intonsa asian suhteen laimeneisi, toiseksi hän pelkäsi närkästynyttä katsetta, joka hänen silmissään heti alentaisi lahjan arvoa ja tekisi hänet tyytymättömäksi miestään kohtaan.
"Tahtoisitko antaa sata kruunua", hän sanoi viimein arasti.
Erlandin kasvot synkistyivät heti.
"Nyt on minun mahdoton antaa niin suurta summaa. Näinä päivinä on minulla ollut jos jonkinlaisia menoja. Eilen viimeksi täytyi auttaa erästä rappiolle joutunutta raukkaa, entistä Upsala toveria. Hän sai kaksi sataa kruunua. Ja tuskinpa päivääkään kuluu, ettei joku ano yhden- eli toisenlaista apua".
"Mutta, Erland", sanoi Lovisa kasvot poispäin, matalalla äänellä, "huomiset päivällisemme tekevät monta sataa kruunua. Siihen sinulla kyllä on varoja".
Erlandin silmät välähtivät; hän nousi kiivaasti ja asettautui vaimonsa eteen kädet housujen taskuissa.
"Mitä sinä tarkoitat tuolla soimauksellasi, Lovisa? Teenkö väärin kun elän niinkuin elän? Tarkoitatko sinä, että meidän pitäisi elää niinkuin köyhät ihmiset, asua kahdessa kammarissa, syödä kalaa, leipää … eli…?"
"Ei ei, en minä sitä sano … nyt rauhoitu, kultaseni", keskeytti Lovisa koettaen tarttua Erlandin käteen, jonka hän kiivaasti veti pois. "Minä vaan tahdon sinun tähtesi ja minun itseni tähden sanoa, ettemme me saa olla itsekkäitä, että meidän täytyy ilomielellä antaa osastamme muillekin silloin kun me huvittelemme ja nautimme elämästä. Voi sentään, Erland, ihminen tulee niin pian itsekkääksi. Minä tunnen sen itsestäni, minä tunnen miten tämmöinen ylellisyys laimentaa tunnettamme toisia kohtaan, aivan unohtuu miltä kärsiminen tuntuu, kun ei itsellä ole kärsimyksiä, joutuu niin etäälle kaikista köyhistä, ettei enää voi tuntea heidän tavallaan eikä heidän kanssansa, vaan sen sijaan keskustellaan kylmästi yhteiskunnallisista epäoloista ja miten niitä voitaisiin korjaella. Usko minua, minä tunnen, tunnen juuri itseni suhteen tuon hirveän vaaran, joka on rikkaudessa: vaaran, ettei ymmärretä kärsimystä. Minä niin pelkään kontistua tuohon itsekkäisyyden hyyhmään. Minä tunnen usein miten nautinnonhimo tahtoo kietoa minut, miten se kuiskii minulle: elä sure auttamatonta asiata, sinä et pysty muuttamaan yhteiskunnan lakeja, iloitse siis elämästä, ja kiitä Jumalata onnesta, jonka olet osaksesi saanut! Mutta kun minä koetan kiittää Jumalaa, tuntuu rukoukseni sydämmettömältä ivalta niitä kohtaan, jotka ovat onnettomampia kuin minä".
Molemmat olivat vaiti. Erland käveli edes takasin, pää kumarruksissa ja otsa rypyssä. Hänen tyytymättömyytensä haihtui kuitenkin pian; hän astui vaimonsa luo, syleili häntä vyötäisistä ja katsoi häneen puoleksi surumielisesti, puoleksi veitikkamaisesti hymyillen.
"Pieni haaveellinen eukkoni", hän sanoi hellästi, "sinä et oikeastaan sovellukaan tähän matoiseen maailmaan; sinä olet liian hyvä sekä sille että — minulle. Kaikessa tapauksessa", hän jatkoi, astui kirjoituspöydän luo, otti sieltä satakruununsetelin ja antoi Lovisalle, "tässä on pyytämäsi raha. Mutta minä sanon sinulle suoraan, että nyt et sinä saa pitkään aikaan pyytää enempää".