Erland hymyili ja kohotti olkapäitään ikäänkun sanoakseen, että Lovisa ei tahtonut ymmärtää häntä, että hän tavallisella naisellisella ahdasmielisyydellä, vaan piti silmällä asian yhtä puolta eikä käsittänyt että hän katseli sitä perussyylliseltä kannalta, eikä vaan puhunut nyt nostetusta kysymyksestä.

"Nuo tutkistelemiset kiusaavat minua", jatkoi Lovisa ja äänensä kuului niin syvältä aina kun hän oli liikutettu, "onhan tosin hyvää ja kaunista että tahdotaan hankkia työmiehelle oikeutta, että edes huomataan jotta alempien kansanluokkien asema on parannettava, mutta kunnes se tapahtuu, ja tietysti siihen vielä on aikoja, mitähän se heitä hyödyttää, että siitä pidetään puhetta? Kenties tulevaisuudessa, mutta nyt ei mitään. Mitä he kaikista parhaiten tarvitsevat on apua, käytännöllistä, kiireistä apua, ja minä luulen, että jokaisella, jolla on onnellisempi asema elämässä, myös on vastaava velvollisuus auttaa, parempia aikoja odottaessa, puutetta kärsiviä, ei pelkillä sanoilla ja säälillä, vaan jakamalla heille osan omaa hyväänsä. Mutta kukaan meistä ei anna niin paljon kuin pitäisi antaa, me annamme hiukkasen omasta yltäkylläisyydestä, muutamia muruja, joista kernaasti luovumme, ja siinä kaikki!"

"Ja vaikka sinä jakaisit kaikki kun sinulla on ja omaat", keskeytti Erland kiivaasti, "niin se olisi sama jos heittäisit sen järveen. Muutamassa silmänräpäyksessä se olisi kaikki kadonnutta puutteen ja kurjuuden kitaan, jättämättä siunauksen jälkeäkään peräänsä. Elä nyt käsitä minua väärin, en minä tarkoita, ettei auttaa saisi, minä vaan tahtoisin saada sinun käsittämään, että se on väärää uhraavaisuutta, liioiteltua ihanteellisuutta, johon sinä niin usein näyt pyrkivän, — luopua elämän mukavuuksista ja huvituksista ja sen sijaan vaatettaa ja elättää köyhiä, sillä se on laveammassa merkityksessä ihan hyödytöntä!"

"Mutta et suinkaan sinä tahtone sanoa, ettei tuo koti köyhiä lapsia, varten olisi miksikään hyödyksi?"

"Ei, ei, tietysti ei", hän vastasi närkästyneenä, kun ei vaimonsa tahtonut seurata hänen ajatuksensa juoksua, "minähän sanoin laajemmassa merkityksessä. Muutoin tuo tuuma on minusta nähden oivallinen eikä ensinkään mahdoton toteuttaa. Mutta surullisinta, liikuttavaa on, että jos teille onnistuu pelastaa sata lasta vilua ja nälkää näkemästä, niin kasvaa toisia sata, kuin sieniä maasta, jotka ovat yhtä surkeita!"

"Niinpä niin, mutta onhan kumminkin muutama pelastunut. Onhan vähemmin kurjaa että sata näkee nälkää kuin jos kaksi sataa sitä tekee".

Erland nauroi.

"Laiha etu, ainakin sille sadalle, joka kärsii! Kaikessa tapauksessa", hän lisäsi vakaisesti, "on sinun ystäväsi yritys varsin kunnioitettava".

"Sinä tahdot siis auttaa häntä?" kysyi Lovisa innokkaasti.

"Tietysti. Jos me tunnemmekin, ettemme voi toimittaa mitään pysyväistä hyvää, niin onhan kumminkin velvollisuutemme ojentaa tarvitseville auttava käsi. Noo, minkä verran sinä tahdot?"