Lovisa vavahti ja vilkasi äkkiä häneen. Hän tunsi omantunnon piston sydämessään.
"Anna anteeksi, rakas", hän huudahti mennen miehensä luo ja koetti tarttua hänen käteensä. "Ja elä käsitä noin väärin minun sanojani. Sinä et ole mitään rikkonut… Joka voi olla iloinen ja suruton, joka voi nauttia, muistamatta muiden tuskaa, hän ei sillä syntiä tee. Se vaan, joka on herännyt suruttomasta unesta, joka keskellä elämän riemua kuulee ääniä sen kurjuudesta … hänhän vaan tekee syntiä. Sentähden minä yksin olen syyllinen … jos se lieneekään mikään rikos. Joskus ne tuntuvat minusta sairaan houreilta kaikki … mutta minä kärsin kuitenkin…" Hän oli hiipinyt miehensä luo ja hänen äänensä kävi melkein kuulumattomaksi kuiskeeksi siinä puhuessaan. Närkästynyt katse katosi vähitellen Erlandin kasvoista, mutta tyytymättömältä hän vielä näytti.
"Elä ole vihainen enää", jatkoi Lovisa hellästi, "kenties minä olen väärässä … ollaan iloisia ja nautitaan onneamme … niinkauan kun sitä kestää… Mene nyt sinne tanssimaan, minä tulen paikalla … mene, ja pyydä joku tanssiin…"
"Ei kiitoksia", vastasi Erland jäykästi ja veti kätensä vaimonsa kädestä, "en minä tanssi, sinulle onnistui karkoittaa kaiken halun…"
Hän poistui kiivaasti sen enempää sanomatta. Lovisa jäi seisomaan liikkumattomana; katseensa, joka ensin tuskallisena seurasi Erlandia, painui ja kiintyi tuijottavana lattiaan.
"Kumpi meistä kahdesta kestää kauemmin?" hän ajatteli itsekseen, "hän ilossa ja suruttomuudessa tai minä vakavuudessa? Kummalleko meistä nyt sanotut sanat ovat tyhjiä, ilman sisällystä? Eli voimmeko me koskaan yhdistää mielipiteemme kokonaisuudeksi, täydelliseksi sopusoinnuksi, niin että me otamme ja annamme toisiltamme, jotta vältämme äärimmäisen pahimman, joka on oleva seuraus kun vaan jompikumpi meistä saa hallita… Siitä riippuu kaikki…"
"Äiti", sanoi Yrjö, joka koko ajan oli istunut pöydän luona ääneti katsellen vanhempiaan, "miksi sinä ja isä torutte?"
"Mistä sinä tiedät että me torumme?" vastasi Lovisa tullen pojan viereen istumaan.
"Näinpä minä, te ette olleet hyvän näköisiä", sanoi poika vakaisesti, "te ette saa torua, äiti, minusta ei ole hauskaa että te torutte", hän jatkoi ja rypisti kiivaasti kulmiaan, ikäänkuin hän olisi tuntenut ruumiillista pahaa.
"Mutta ettekös tekin siellä koululla joskus ole eri mielisiä ja koeta silloin saada toista taipumaan?" jatkoi Lovisa.