"Tietysti", vastasi poika katsoen hämmästyneenä ikäänkuin ihmeissään, että äiti saattoi semmoista kysyäkään, "äiti on paljoa parempi".
"Hupakko!" sanoi Lovisa vielä kerran suudellen poikaa. Yrjö pani sitten pois kirjansa ja luki iltarukouksensa äidin kuullen, niinkuin hän oli tehnyt pikku pojasta asti. Sen jälkeen Lovisa sanoi hänelle hyvää yötä ja meni vierasten luo.
Siellä ulkona tanssittiin, mutta vauhtia siinä ei ollut, sillä isäntä ei ollut tavallisella hyvällä tuulella ja vaikka Lovisa teki mitä vaan voi iloa ylentääkseen, se vaipui ja vaipui yhä. Ja kun vieraat olivat menneet ja päässeet kadulle, he kaikki esiintoivat vilkkaan hämmästyksen, miten näillä kemuilla, jotka niin hauskasti alkoivat, voi olla kaikkea muuta paitsi hupainen loppu. —
Mutta siitä päivästä lähtien alkoi Lovisan sieluntila muuttua. Hämärät surun ja omantunnon vaivan aavistukset, jotka olivat piilleet hänen sielunsa syvyydessä ja kiusanneet häntä salaisena käsittämättömänä levottomuutena, kohosivat nyt ylöspäin ja muodostuivat varmoiksi, selviksi kysymyksiksi: "onko minulla oikeutta elää näin? Voiko ihminen, jonka silmät ovat avatut näkemään elämän vakavia puolia, joka tuntee ja käsittää lähimmäistensä puutetta ja tuskaa, voipiko hän elää suruttomasti? Voiko hän levossa syödä herkkujaan, nukkua lämpimässä, mukavassa vuoteessaan kun hän alati näkee silmissään nälkäisiä, viluisia ihmisiä? Ei, hän ei voi, hän kärsii epätoivon tuskia! Noilta tuhansilta, jotka suruttomuudessa nauttivat, jotka hekumoivat muistamatta muiden puutetta, heiltä ei Jumala vaadikaan muuta, sillä heitä hän ei ole herättänyt, hän antaa heidän maata itsekkäisyyden horros-unta. Mutta joka on tuosta unesta herännyt, joka käsittää onnellisen velvollisuudet onnettomia kohtaan, ja ei kuitenkaan täytä noita velvollisuuksia, hän tekee, ja hän yksin, kuoleman synnin ja rangaistus on kerran tuleva…"
Nämä ajatukset elivät selvinä hänessä, eikä hän enää koettanut, niinkuin ennen, salata itseltään, että hänen ulkonaisesti niin onnellinen elämänsä ei tyydyttänyt häntä.
Ja kuitenkaan hän ei voinut vähääkään muuttaa elintapojaan, hänen pehmeältä luonteeltaan puuttui sitä voimaa, joka voittaakseen suuren päämäärän voi tuottaa rakastetullekin henkilölle hetkellistä kipua. Hän koetti päästä tuosta pintapuolisesta kevyestä elämästä ja uhrata elämänsä vakaville pyrinnöille, mutta semmoiset kokeet eivät onnistuneet; hän ei jaksanut nähdä Erlandin tyytymättömyyttä eikä niitä kohtauksia, jotka aina seurasivat kun hän otti moittiakseen heidän itsekkäisyyttään ja suruttomuuttaan.
Ja joskus, kun hän tuollaisten kohtauksien jälkeen makasi sohvallaan katkerasti itkien, ajatteli hän: "teenkö oikein että moitin häntä, eikö ensimäinen ja pyhin velvollisuuteni ole tehdä hänet onnelliseksi — eikö hänen onnensa pitäisi olla paras mitä minä maailmassa halajan? Ja sen sijaan minä soimaan häntä ja sanon kovia sanoja … hänelle, joka vaan elää tehdäkseen minut onnelliseksi … miten kiittämätön minä olen!'"
Mutta vastaukseksi noihin kysymyksiin hän oli kuulevinaan samalla järkähtämättömän ja lemmekkään äänen: "joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä enempi kuin minua, ei se ole minulle sovelias". Rakastaa Jumalaa on juuri rakastaa kärsiviä, köyhiä, pieniä, joita maailma halveksii — ja antautua heille. Ja tuon rakkauden, siis rakkauden Jumalaan, korkeimman ja ainoan, joka pysyy, sen hän hylkäsi toisen tunteen tähden.
Joskus kun hänen tuskansa kasvoi liian suureksi, hän saattoi huutaa Jumalalle: "tee minun kanssani mitä tahdot, lähetä minulle joku suuri suru, minä olen valmis kaikkeen, mutta auta minua parantamaan minun elämääni, anna minun saada tunnonrauha, vaikkapa kuinka korkeasta ja kauheasta hinnasta!"
Sitten seurasi synkkää levon aikaa. Ja siinä hiljaisuudessa värähteli alati, ikäänkuin salainen aavistus: mikä meidät viimein herättää, mitä on tapahtuva? — —