Mutta Svanin muori huokaa katsellessaan hymyävää, uudestisyntynyttä luontoa. Hänen on, raukan, niin vaikea unohtaa "maailman pahuutta". Hän ei voi olla ajattelematta, että pian taas harmaa esirippu laskeutuu ja peittää ihanan taulun.

XIII.

Kalpeana ja riutuneena palasi Karin sairaalasta. Hän tunsi itsensä elämään väsyneemmäksi kuin koskaan; väristen hän katsoi menneisyyteen, velttona ja välinpitämättömänä tulevaisuuteen. Eikö hänen elämänsä ollut lopussa? Eikö hän ollut ainaiseksi tullut murretuksi? Ei mikään maailmassa voinut häntä parantaa kuin vain jokin, jota ei maan päällä ollutkaan: suuri onni, suuri rakkaus, joku, joka rakasti häntä niin, että hän saattoi unohtaa kauhean muistonsa, joka nyt alati häntä kiusasi ja pelotti. Ja yksinäisyyden ja ikävän hetkinä hän toisinaan voi puhjeta huutoon: "äiti — äiti", viiltävään, tuskaisaan, kuin yksinäisen linnun huuto yössä.

Mutta hän oli palannut pieneen tupaansa ja alkanut väsyttävän työnsä juuri sinä päivänä, jolloin "harmaa esirippu" kohosi, ja kevät osottautui elämän ja luonnon valtiaaksi. Ja silloin tapahtui, että niinkuin kevään voima voitti taistelussa kylmää ja pimeyttä vastaan, pääsi myös nuoruus hänessä oikeuksiinsa ja voitti surun ja kuolemanväsymyksen. Hän oli ajatellut, että kaikki muu oli lopussa paitsi suru, mutta nyt alkoivat hänessä herätä kokonaan toiset ajatukset ja tunteet, herätä kilpaa vuokkojen kanssa, jotka avasivat sinisilmänsä rinteessä ikkunain alla. Kalpeisiin poskiin toivat väriä lakeuden raikkaat tuulet — toivo, kuihtunut, hävitetty toivo alkoi taas versoa hänen sydämessään, hän unohti olevansa köyhä, halveksittu, häväisty, hän unohti kaiken kauniitten unien vuoksi, joita kevätaurinko hänelle kutoi. Ah, olihan hän vain kaksikymmentäkolme vuotta — elämä tarjosi niin paljon mahdollisuuksia — menneisyyden voi unohtaa — pois pyyhkiä — oudot kohtalot häntä ehkä odottivat. Ja hän alkoi taas haaveellisesti, kiihkeästi kaivaten kehittää uutta elämänsatua.

Silloin tapahtui, että muuan kuva nousi hänen mieleensä niin eloisan lämpimänä, että hän punastui oman mielikuvituksensa temmellystä. Oi, miten hullu hän sentään oli — mitä huoli hän Karinista, vähäpätöisestä tyttö parasta. Mutta hän oli niin iloinen, niin säteilevä, aivan kuin "kevään prinssi", siksi varmaan täytyi Karinin häntä ajatella, nyt, kun kaikki niin nuorena ja kauniina hymyili hänen ympärillään. Ja kun hän työnsä lopetettuaan harhaili mäkiä, poimien kukkasia, tai kun hän läksi vuoren poikki Hanna Myhreä tervehtimään, silloin voi sattua, että hänen kirkas äänensä yhtyi suureen keväthymniin, joka kohosi metsistä ja mailta.

Sairaalasta palattuaan oli Karin äkkiä tullut rouva Henningsonin erikoisen ystävällisyyden esineeksi. Häntä, joka talven kuluessa oli tuskin pari kertaa käynyt pappilassa, pyydettiin nyt hartaasti sinne joka sunnuntaiksi. Häntä vaivasi ja ihmetytti tämä äkillinen hyväntahtoisuus, eikä hän suinkaan kaihon siivin kulkenut, kun hän sunnuntaisin yksinkertaisessa, mustassa puvussaan lähti pappilaan. Hän tunsi itsensä niin kiusallisen kehnosti puetuksi ja hämilliseksi loistavan Estridin rinnalla, joka juuri oli tullut kotiin Pariisista matkalaukku täynnä komeita pukuja ja puhe höystettynä vieraskielisillä lausetavoilla, joita Karin ei ymmärtänyt. Hiljaisena ja umpimielisenä istui nuori opettajatar pöydässä ja katseli Estridin kauneutta ja kuunteli hänen hienoa puhettaan uteliaisuuden ja kateuden sekaisin tuntein, jotka kiihottivat mielikuvitusta ja puristivat sydäntä, niinkuin puristaa katkera ajatus.

Mutta vielä enemmän kuin Estrid, vaivasi häntä rouva Henningsonin merkillinen hyväntahtoisuus. Ensi kerralla hänen siellä ollessaan, puhui rouva melkein koko ajan luulosairaudesta ja kääntyi silloin ehtimiseen Karinin puoleen, vedoten häneen: "eikö niin, pikku neiti?" Karin ei tietänyt, mitä vastata, mutta hän punastui joka kerta, kun rouva iski häneen pienet, pyöreät, tummanruskeat silmänsä, ja vieläkin punaisemmaksi hän kävi, kun rouva samalla salaperäisesti vilkutti silmää Estridille ja kirkkoherralle. Karin toivoi silloin, että hänellä olisi ollut rohkeutta kaataa kumoon vesilasi tai läikähyttää puolahilloa pöytäliinalle, tai jotain muuta hirmuista, vain kääntääkseen rouvan huomion kiusallisesta punastumisestaan. —

Seuraavana sunnuntaina tarjottiin uusia juttuja ompelijoista, jotka luulivat ruumiissaan olevan nuppineuloja, naisista, jotka luulottelivat käärmeen nielleensä j.n.e. Karin istui kuin kivettyneenä: mitä rouva Henningson tarkotti? Samassa hän huomasi Estridin suuret, mustat silmät itseensä kiinnitetyiksi, pilkkaa, vahingoniloa loistavina. Nyt ei Karin punastunut, hän kalpeni mielenliikutuksesta ja oli vähältä pyörtyä. Niin, täällä voi tosiaan kuvitella saaneensa ruumiinsa täyteen nuppineuloja — tai ainakin nuppineulanpistoja, kaikilta tahoilta, minne kääntyikään! Ei, tänne hän ei enää tahtonut tulla — mielemmin istua yksin kehnoine päivällisineen kuin syödä papinrouvan hienoa ruokaa ja olla kavaloitten neulanpistojen esineenä, joita vastaan ei voinut puolustautua.

— Tervetuloa ensi sunnuntaina taas, rakas neiti, sanoi rouva Henningson hyvästellessään ja hymyili omituista, imelänkatkeraa hymyään, teidän on hyvä vähän tulla ihmisten joukkoon, yksinäisyys antaa aihetta niin moniin mietteisiin ja kuvitteluihin.

— Niin, huomautti Estrid, olkapäitään kohauttaen, la fantaisie, c'est la folle de la maison!