Rouva Henningson heitti tyttäreensä ihastuneen silmäyksen. Mikä käsitys ja mikä ihastuttava pariisilaisääntäminen!
Karin puri huultaan eikä vastannut. Hän vain tervehti jäykästi, mikä toi Estridin hymyyn häijyä terävyyttä. Mutta kun Karin lähti pappilasta, oli hänen pienissä kalpeissa kasvoissaan kova, katkera ilme. Oli kuin olisi hänen veressään kiehunut sähisevä kupla; kaikki ne kerrat, jollain hänet oli työnnetty pappilassa syrjään, häntä haavotettu, kulkivat äkkiä hänen sielunsa silmäin ohi, ja äänettömässä, kuohuvassa katkeruudessaan hän puristi pieniä nyrkkejään. Ja niinkuin aina silloin, kun hän tunsi joutuneensa elämän poljettavaksi, näki hän tuntemattoman isänsä kuvan ja huusi hänelle samalla sekä kostonhimoisesti että rakkautta kaivaten: "miksi teit minulle näin — sinä olet syypää."
Seuraavana sunnuntaina hän ei mennyt kirkkoon, hän ei tahtonut nähdä pappilalaisia, joita hänen katkeroitunut sydämensä nimitti ulkokullatuiksi ja farisealaisiksi. Hän istui yksin koko aamupäivän; sitten hän meni Hanna Myhren luo, jäi sinne yöksi ja tuli vasta seuraavana aamuna kotiin.
Mutta rouva Henningson ei hellittänyt; niinkuin kaikilla pikkumaisesti yksinvaltiailla luonteilla oli hänelläkin rajaton epäystävällisyyden tai tyytymättömyyden sulattamiskyky. Karinin nyreät ilmeet ja kieltävät vastaukset eivät häntä vaivanneet, hän pyysi tai käski Karinia, miten tahdotaan sanoa, tulemaan pappilaan, ja ilman että Karin itse ymmärsi, miksi, pakotti rouvan tahto hänet taas sinne päivällisille värisemään neulanpistoista, joita oli tulossa.
Mutta tällä kertaa ei kukaan kiinnittänyt huomiota häneen. Rouva Henningson oli jonkinlaisen tyytyväisyyden hurmauksen vallassa, joka ilmeni milloin hajamielisyytenä, milloin lyhyenä, aiheettomana nauruna; kirkkoherra oli tavallista juhlallisemman ja ylhäisemmän näköinen, ja Estrid sekotti myös tavallista enemmän ranskalaisia lauseparsia puheeseensa. Vain pojat olivat kaltaisensa: nälkäiset ja ahneet kuten aina. Päivällisen ajan Estrid enimmiten piti puhetta yllä. Hän kertoi uutisia, teki pilaa ihmisistä, arvosteli kirjoja ja tauluja ja puhui koko ajan niin kaikuvalla ja innokkaalla äänellä kuin olisivat kaikki häntä vastustaneet, sen sijaan että he istuivat hiljaa ja ihaillen. "Miten voi ihminen tietää noin paljon?" Karin ajatteli, puoliksi kadehtien, puoliksi ylenkatseellisena, "ja miten voi noin huutaa, kun ei kukaan ole kuuro?"
Muiden uutisten ohella kerrottiin, että maisteri Scheffer, jonka oli määrä tulla viikon päästä, oli seuraavaksi syksyksi saanut apurahan. "Niin, kyllä sillä pojalla päätä on", sanoi Estrid ylimielisenä, "jolleivät vain hänen mielipiteensä olisi niin vanhanaikaiset." Onneksi ei kukaan katsonut Karinia; heikko puna, joka Göstan nimeä mainittaessa nousi hänen poskilleen, häipyi siksi heti hänen tavalliseksi kalpeudekseen, joka niin räikeästi pisti silmiin Estridin purppuranpunaisten huulten ja poskien rinnalla.
Seuraavana päivänä, kun Karin tuli postitoimistoon pientä postiaan hakemaan, jätettiin hänelle kirje, jonka päällekirjotuksessa hän tunsi Göstan käsialan. Gösta oli kirjottanut pari kertaa talven kuluessa, viimeksi sen jälkeen, kun Karinin kimppuun oli hyökätty, kirjeen täynnä myötätuntoista osanottoa, joka ei ylpeintäkään mieltä loukkaa. Niin, kirje oli tehnyt hänet niin onnelliseksi, se oli tuonut hänelle kuin tervehdyksen auringon ja ilon mailta, jotka hän vain unelmistaan tunsi, ja kun hän nyt tämän kirjeen vastaanotti, sykki hänen sydämensä, ja käsi vapisi sitä avatessa, ja hitaasti käyden tietänsä, hän ahmi sen sisällön.
— Päivää, neiti, sanoi Olle Bull, joka tuli vastakkaiselta taholta ja ystävällisesti nyykäytti lukevalle Karinille, te saatte kai kohta sulhasen, tiemmä?
Karin nauroi ja punastui ja nyykäytti vastaukseksi.
— Ei, rakas Olle Bull, ei suinkaan. Sellaiset köyhät, vähäpätöiset tytöt kuin minä — johan nyt.