— Teidän suhteenne neiti Blomiin on ollut kotini häpeäksi, niiden asianomaisten luokkain häpeäksi, joihin te ja hän kuulutte. Häpeää olette tuottaneet itsellenne, suvullenne ja ystävillenne. Ja kaksinkertaiseksi kasvaa vikanne sen kautta, että molemmat olette olleet hentojen sielujen johdattajia, sielujen, joille teidän olisi kaikessa tullut olla hyvänä esimerkkinä. Oletteko ajatelleet hairahduksenne hirmuisuutta, kun te, velvollisuuksianne, varovaisuutta, kainoutta uhmaten, olette valinneet itse koulutalon rauhotetun alueen lemmenkohtaustenne sijaksi? Toden totta, minusta tuntuu kuin olisi koko seurakuntani saanut tahran, jota ei voida poistaa.
— Eikä se ole koskaan poistettavissakaan! huudahti Gösta kiihkeästi.
— Mitä tarkotatte, nuori mies?
— Tarkotan, että orvon, hyljätyn tytön elämä yksinäisessä, kosteassa luolassa, kaukana metsässä — jota te, kirkkoherra, sanotte "rauhotetuksi alueeksi" — on seurakunnalle, teille itsellenne häpeäpilkku, ja minä olen kyllä huolehtiva siitä, ettei se koskaan hälvene.
Hän puhui niin rajusti, että viime sanat tulivat huulilta käheänä korinana.
— Ja tämäkö kaikki, mitä teillä on vastattavana rakastavaan nuhteeseeni? Tosiaan, nyt on laittomuuden ja eksymyksen ajat, jolloin…
— Ei, keskeytti Gösta, vielä on vähän, se nimittäin, että siveydestäni pidän itse huolen; tulin opettamaan poikianne, ja sen olenkin tunnollisesti tehnyt, mutta yksityisasioihini en siedä sekaannuttavan.
Kirkkoherra pudisti päätään ja katseli surullisesti Göstan kalpeita kasvoja, joissa otsa leimusi punaisina liekkeinä. Hän tunsi voittaneensa sen mieluisan etuisuuden, jonka toisen kiivaudenpuuska tarjoo levollisemmalle vastustajalle.
— Säälin teitä, nuori mies, säälin teitä. Sitä, joka noin alkaa elämänsä, sitä, joka ottaa vanhemman miehen neuvot ja nuhteet teidän laillanne, ei odota onnellinen tulevaisuus.
— Sitä ei teidän tarvitse minulle sanoa! huudahti Gösta, mielenliikutuksesta vavisten, ei ainakaan tällä hetkellä! Jos teillä olisi ollut ihmistuntemusta, olisitte ymmärtänyt, että sana "onni" on nyt minulle vieras — jos teillä olisi ollut sydän, ette olisi syytänyt soimauksia ylitseni, vaan sen sijaan sanonut: Jumala teitä auttakoon! Niin olisitte sanonut, jos teillä olisi ollut ihmistuntemusta ja sydäntä.