— Käytöksenne ja esiintymisenne eivät ole sellaisia sanoja voineet aiheuttaa, huomautti kirkkoherra. Mutta Gösta ei kuunnellut, hän kääntyi nopeasti, kiiruhti huoneeseensa, veti auki piirongin laatikot, tyhjensi vaatesäiliön ja paiskasi vaatteet matkalaukkuun.
Göstan sanat olivat sattuneet kirkkoherran sielunelämän arkaan kohtaan. Niin kauan kuin nuori mies kohteli häntä uhkamielisesti, oli hän kokonaan kunnianarvoisa prelaatti, joka oli valmis pitämään kuria ja järjestystä seurakunnassaan; mutta Göstan äänen epätoivoinen sävy, sanojen taa peittynyt armahduksen huuto, pani kirkkoherran sanomaan itselleen, että hän oli väärältä puolelta koskettanut onnettoman nuorukaisen sieluun.
Ja hänen siinä istuissaan ja miettiessään, syntyi hänessä kiusottava tyytymättömyys, joka vähitellen muuttui raskasmielisyydeksi, joka säännönmukaisen pappismiehen ulkomuodon takana piili hänen olemuksensa varsinaisena perussävelenä. Sielun syvyyksiin peittynyt minä, epäröivä, epäilevä, tunteellinen, kateellinen olento, jota ei kukaan tuntenut, vaivasi häntä epäselvine ja samalla läpitunkevine kuiskauksineen: "nyt olit sydämetön, etkä vain sydämetön, vaan epäpsykolooginen, ahdasmielinen, kuin hölmö takerruit ulkonaisiin tapahtumiin, ottamatta selkoa vaikuttimista, näkemättä lieventäviä asianhaaroja. — Sillä tavalla menetät suosion — kadotat valtasi sielujen yli." Ja hän kiemurteli säälintuskan ja ylpeyden kalvavan harmin painon alla, harmin siitä, että oli erehtynyt, juuri silloin kun oli tahtonut esiintyä esikuvana ja sielunpaimenena.
Tavallista synkemmältä hän näyttikin, kun hän hetkistä myöhemmin kellon kutsumana tuli saliin juomaan kahvia omaistensa kanssa. "Huh", ajatteli Estrid, "aikoneeko isä hukuttaa itsensä — on kerrassaan luvatonta pitää tuollaista hautajaisilmettä kuin isä." Rouva päästi pienen vapauttavan huokauksen, taputti miestään olalle, kaatoi hänen kuppinsa tavallista täydemmäksi ja otti vielä uuden lajin äsken leivottuja pikkuleipiään ruokakaapista.
— Niin, se on surullista, enemmän kuin surullista, mutisi kirkkoherra, kastaen kahvissa vaimonsa tuoreita pikkuleipiä.
— Mikä nyt on surullista, ukkoseni? ihmetteli rouva rohkaisevasti, meillähän on niin paljon, mistä kiittää.
Estrid tukahutti hymyilyn.
— Isästä on kaikki surullista, jopa iltapäiväkahvin juontikin.
— Asia on pitemmällä kuin aavistin, jatkoi kirkkoherra, yhä kastellen leipäänsä, koetin varottaa, hillitä, nuhdella, mutta… Nämä nuoret, maisteri Scheffer ja Karin Blom, jotka molemmat ovat antautuneet kalliiseen opettajakutsumukseen ovat käytöksellään häpäisseet niinhyvin sen kuin itsensä. Siitä näkee, mihin uudet opit vapaasta rakkaudesta vievät — perikatoon, henkiseen ja ruumiilliseen, yksilön ja yhteiskunnan perikatoon.
— Se ei minua lainkaan kummastuta, isä kulta, huomautti Estrid kylmästi, minusta on aina tuo tyttö ollut — niin, suoraan sanoen, lutka, jo hänen kiemurtavat, epämiellyttävät liikkeensä ja teeskennelty äänensä — minua ihan ylenannatti. Minua ei kummastuta, että hänen on käynyt huonosti — hänellä oli niin silmiinpistävät taipumukset.