— Siellä he — he — istuvat — hyvin syötettyinä — suoja-aidat joka puolella — ja tuomitsevat — tuomitsevat — sitä — joka —
Karin veti hänet viereensä, hyväili häntä ja painoi hänen kuuman, leimuvan päänsä rintaansa vasten.
— Rakkaani, rakkaani, rauhotu, älä huoli — etkö tiedä, etteivät ihmiset armahda?
Ja hänen äänensä kaikui niin hivelevänä, niin suloisena väsyneessä alistuvaisuudessaan, että Göstan sydämen myrsky tyyntyi hiljaiseksi itkuksi. Karin katseli Göstan väriseviin kasvoihin ja tunsi itsensä tällä hetkellä niin vanhaksi hänen rinnallaan, aivan kuin äidiksi, joka viihdyttää hyljättyä, kokematonta lastaan.
Kun Gösta oli hiukan tointunut, oikaisihe hän istumaan, painoi Karinia rintaansa vasten ja pyyhki nenäliinalla kalpeita, punatäpläisiä kasvojaan ja paisuneita silmäluomiaan.
— Kiitos, rakkahani, kiitos, hän kuiskasi, nyt tahdon taas olla mies. Mutta se tulvahti niin hirmuisena, niin kamalana ylitseni. Papinrouva ja Estrid eivät tervehtineet minua tänään, ja kirkkoherra… No niin, sehän on yhdentekevää, olen pudistanut tomun jaloistani, täyttänyt matkalaukkuni ja matkustan tänään junalla.
Karinilta pääsi huuto, ja hän pyyhkäsi kädellä otsaansa.
— Matkustatko — lähdet luotani — jätät minut?
— Mitä sinä sitten tahdot minut tekemään — minun täytyy — tahdon kotiin äidin luo kertoakseni hänelle kaikki ja pyytääkseni hänen apuaan — hän on ymmärtävä — antava anteeksi — hän ei ole työntävä meitä pois.
— Ja miten käy minun, kun sinä matkustat? Tiedän, että minut erotetaan virasta, ehkä heti ajetaan pois. Oi Jumalani — oi Jumalani —