Ääni oli kyynelten murtama, ja silmät leimahtivat tuskantummina.
— Rauhotu, rauhotu, kuiskasi Gösta, jos pahin tapahtuisi — niin eikö sinulla äitisi kotiseuduilla ole ketään, jonka luo voisit lähteä, kunnes minä ennätän järjestää asiat?
— Ei, ei ketään, ei ketään — minulla ei ole koko maailmassa ketään paitsi sinua, Karin sanoi ja väänteli pieniä laihoja käsiään.
— Entä Anstrinin mummo, jonka luona asuit viime vuonna?
— En voi nyt mennä hänen luokseen, kuiskasi Karin synkkänä, en voi minnekään mennä, panettelu on ennättänyt kaikkialle ennen minua.
Gösta ei vastannut. Hänen katseensa oli yhtä rakkauden- ja myötätunnontäysi kuin äsken, ja hän puristi lujasti Karinin kättä; mutta suun ympärille oli ilmestynyt väsyneen katkeruuden piirre, joka kertoi, että hänen sielunsa oli niin kärsimyksestä turtunut, ettei hän enää voinut Karinin tuskia tuntea.
— Mitä tahdot, että minun pitää sanoa? Gösta vastasi kumeasti, järkeni on seisahtunut — olen yhtä onneton ja avuton kuin sinä. Minunkin edelläni ratsastaa panettelu.
— Mutta sinä — sinä — sinun on toista — mutta miten käy minun, jos — jos — etkö ole ajatellut tulevaisuutta?
— Olen, olenhan ajatellut, ajatukseni repaleiksi. Kai joku neuvo tähän keksitään. Ehkei pahin tapahdukaan — ehkä ei ole niinkuin luulet — ehkei sinua ajetakaan pois.
— Ajetaan — ajetaan, minun on jo käsketty muuttaa. Eihän se muutoin ole pahin puoli asiasta — mutta tulevaisuus — tulevaisuus.