— Niin, enhän minä vielä tiedä.
— Sinun täytyy, Gösta.
Hänen lempeään ääneensä ilmestyi jotain mustaa, uhkaavaa.
— Täytyy? kertasi Gösta poissa suunniltaan, sitä olisi meidän pitänyt ennemmin ajatella.
Karin säpsähti, aivan kuin olisi hän saanut iskun.
— Tuntuu — kuin tahtoisit syyttää minua, hän kuiskasi.
— En, en syytä sinua, en — en! Mutta en liioin tahdo, että sinä syytät minua, ja tuossa sanassasi; täytyy, piili jotain sellaista. Tahdon, että ymmärrät minun olevan yhtä onneton ja neuvoton ja kurja kuin sinä.
He loivat hetkiseksi toisiinsa syvän ja terävän katseen, aivan kuin olisivat punninneet toistensa tuskaa; sitten Gösta jatkoi:
— En tahdo kuulla sinun suustasi edes etäisintä kaikua niistä sanoista, joita täällä päin on minua vastaan singahutettu. Torjun ne kaikki, tulevat mistä tulevat. Jos pudistaisin harteiltani heikkoutemme seuraukset, silloin olisi ihmisillä oikeus sanoa minua viettelijäksi. Mutta nyt otan ne kantaakseni yhtä hyvin kuin sinä, vaivun maahan niiden painon alla, ja kun vastaan: "en tiedä, mitä meidän en tehtävä", sanon niin siksi, etten tosiaan tiedä, siksi, että olen epätoivoinen ja neuvoton, enkä siksi, että aion sinut hyljätä. Tulkoon mitä tulee, vaikkapa panisin koko elämäni alttiiksi, äitisi kohtaloa et koskaan ole saava.
Hänen sanojensa vaikutus Kariniin oli ihmeellinen; Karinista tuntui, että Gösta oli, sitä itse käsittämättä, surmannut hänessä jonkin, ja raju tuska, joka äsken poltti hänen sieluaan, muuttui äkkiä tunteeksi, joka oli miltei iloa. Kuin näkynä hän näki vilahduksen kohtalonsa kehityksestä, nyt hän oli saavuttanut kärsimyksen huipun — tästä lähin vei tie alaspäin —