— Ymmärräthän sinä, Karin rakas, kuiskasi Gösta, vetäen tytön puoleensa, ja äänen ärtynyt sävy muuttui hyväileväksi, kaikki teen tähtesi — en tiedä vain mitä. Yksi ajatus on kuitenkin välähtänyt mielessäni. Jollei muuta neuvoa ole, jätän kaiken kotoisen, annamme vihkiä itsemme ja lähdemme Amerikkaan. Me olemme nuoret ja työkykyiset, kyllä me pääsemme eteenpäin, joskin alku olisi hankala.
Karin katsahti ylös, katkerasti hymyten.
— Entä äitisi?
Gösta päästi hänet irti ja löi nyrkillään otsaansa.
— Äitini — niin, äiti parkani. Se murtaa hänen sydämensä. Kaikkialla on muureja, joihin pää kolahtaa — köyhyyttä — sydämettömyyttä — suruja ääriä myöten.
Hän vaipui tuolille ja peitti kasvot käsiinsä. Karin seisoi hänen edessään ja katseli häntä; mutta hänen kasvoissaan oli aivan toinen ilme kuin äsken; ei katkeruutta, ei vihaa, ei epätoivoa, vaan kohtalonraskautta. Äkkiä Gösta hypähti pystyyn.
— Ei, rakkaani! hän huudahti, ja hänen katseensa ilmaisi, että hänen mielessään oli syntynyt uusia ajatuksia, ei näin — ei epätoivoa — ei tällaisia pieniä kavaloita kuiluja, joita toivottomuus aukaisee rakastavia sydämiä erottamaan. Kaikki on kirkastuva! Äitini, juuri äitini on meitä auttava; tiedän, etten ole kenellekään maan päällä tuottanut sellaista surua kuin hänelle, tiedän hänen surevan. — Oi äiti — äiti! Mutta hän on meitä auttava — meitä molempia.
Ja hän veti Karinin povelleen ja peitti hänet helliin hyväilyihinsä ja lohduttaviin sanoihinsa. Ja Karin hymyili vastaan; hänen kasvoilleen levisi Göstan toivovain sanojen valoisa heijastus. Mutta hänen sydämessään ajelehtivat mietteet synkkinä ja raskaina, ja syvällä sielun pohjassa iti jo se mieleenjohtuma, joka äsken oli herännyt eloon ja kerran oli kasvava ajatukseksi ja teoksi.
Viimein heidän täytyi erota, jotta Gösta ennättäisi junalle. Yhä uudestaan hän lupasi heti kirjottaa, hän oli järjestävä tulevaisuuden, kaikki, kaikki oli hän tekevä Karinin vuoksi. Ja Göstan kauniit silmät olivat täynnä kyyneliä, kun hän puristi tytön rintaansa vasten ja kuiskasi rakkauden suloisia sanoja hänen korvaansa.
Sitten he jättivät toisilleen hyvästi kyynelsilmäisin hyväilyin. Kun Gösta oli ennättänyt mäen alapuolelle, hän kääntyi ja viittasi Karinille. Tuolla hän seisoi kuistissa, niin hentona ja hienona, molemmat käsivarret ojennettuina Göstaa kohden. Ijäti haihtumattomaksi kuvaksi polttautui hän Göstan mieleen: suuri, ruskeakiharainen tukka, joka niin raskaana ja kauniin huolettomasti riippui niskalla, verhotut, uneksivat silmät, pieni, värisevä suu.