Kyynelten sokaisemana Gösta syöksyi eteenpäin. Milloin ja minkälaisissa oloissa hän taas oli näkevä sen, joka oli kaikista ihmisistä maan päällä häntä lähinnä — sen, jota hänen oli suojeltava, autettava, kannettava läpi elämän, ja josta hänet nyt syvä kuilu erotti?
Ja nyyhkien hän juoksi tietänsä, ajatusten lakkaamattomassa kiertokulussa vilistessä hänen aivoissaan.
Sielunpohjia myöten rikkirevittynä, kasvot kyyneltahroissa ja puku epäjärjestyksessä hän ennätti, juuri kun juna vihelsi lähteäkseen, heittäytyä vaunuihin mennäkseen kotiin äidin luo ja vihkiäkseen hänet heidän, Karinin ja hänen, surulliseen salaisuuteen.
XV.
Karinin kirje Göstalle.
Kouluneuvosto on osottanut minua kohtaan suurta "laupeutta". Jos he olisivat "vanhurskautta" noudattaneet, olisi minut kohta ajettu pois; nyt he ovat olleet niin armeliaat ja käskeneet minun muuttaa kuukauden päästä, kun uusi opettajatar tulee. Mutta, miten minun sitten käy? Palkastani on jäljellä viisitoista kruunua. Sen lisäksi omistan sohvani ja tuolini ja piironkini ja matkalaukullisen vaatteita. Muuta ei minulla ole. Ja minne lähden? Hanna ja Gertrud ovat niin rakkaita minua kohtaan; mutta enhän voi asua kummankaan heidän luonaan, en jäädä tänne. Gertrud tahtoo, että asuisin hänen tätinsä luona Bergslagenissa, mutta ei hän minusta enää sitten huoli. Minne joudun? Ja kerran, kun se tapahtuu, mikä on tapahtuva, miten silloin käy? Jätämmekö pienen lapsemme, meidän lapsemme, joka on osa sinusta ja minusta, ja jota jo rakastan niin, että voisin sen puolesta kuolla, jätämmekö sen taivasalle löytölapseksi vai annammeko lastenkotiin, vai mitä teemme?
Mietin yöt ja päivät, niin että aivoni ovat särkeä säpäleiksi, mutta en ymmärrä elämää. Minusta on niin ihmeellistä, että yhden osaksi on tullut niin paljon kärsimystä, vaikkei hän ole tahtonut kenellekään pahaa tai edes matoselle pahaa tehnyt — köyhyyttä ja häpeää ja yksinäisyyttä ja sairautta. Ja kyyneleitä, kyyneleitä, kyyneleitä — olen itkenyt niin paljon, että silmäni kohta ihan pilaantuvat. Muistatko, että kerran sanoin: "voi tapahtua, että se, joka kauan näkee nälkää ja sitten saa syödäkseen, kuolee siitä." Niitä sanoja olen usein ajatellut, ja minusta ne käyvät toteen minun suhteeni. Elämä oli minut niin nälistänyt, piinannut, kohmettanut, silloin tulit sinä auringonpaistein ja lämmöin ja kukin, toit kaiken kauniin ja valoisan, ja onni minut päihdytti, kaikki kauneus, joka vastaani tulvi, huumasi minut, minut, joka olin tottunut yksinäisyyteen ja köyhyyteen ja kurjuuteen. Kiusaantuneet ihmisparat, joita onni kohtaa niin äkkiä — se tuottaa heille kuoleman. Niin, se on niin ihmeellistä, kaikki tyyni, en ymmärrä elämää enkä ihmisiä. — Mietin ja mietin, ja kaikki on pimeää. Muistelen laulua, jonka herra Berg ja neiti Molin yhdessä lauloivat kirkkoherran luona, "Crusifix" laulua: "Käy, surun lapsi, luokseni, käy luokse Armahtajan, oi tule, pelkäävä"… Se soveltuu minulle, minä olen surun lapsi, ja minä pelkään ja minä itken. Ah, jos saisin lohtua!
Kirjota minulle pian, rakas Gösta! Auta minua, sano, minne menen, mitä teen. Älä ole vihainen pikku Karinillesi siksi, että hän on niin avuton ja köyhä ja kurja. Tahtoisin kuolla puolestasi, jos se jotain auttaisi — rakastan sinua — en kadu. Ei tunnu lainkaan siltä, että Jumala on vihainen minulle, vain ihmiset kovat, sydämettömät ihmiset. Kirjota pian
Karinillesi.
Göstan vastaus.