Velvollisuus! Miksi oli hän valinnut tämän raskaan, kiusaavan sanan? Joka kerta, kun Karin tapasi sen Göstan kirjeessä, hän värähti; oli kuin hän olisi kuullut rautakahleen kalisevan, joka oli sitova heidät toisiinsa ja kihnaava heidät murskaksi painollaan. Eikö Gösta käsittänyt, että siihen, mistä velvollisuus, pakko, uhraus alkaa, loppuu rakkaus? Rakkauden siivin lennämme yli suurten vesien, yli avaran maan, eikä silloin puhuta uhrauksista; sillä kaikki on valoisaa ja helppoa sille, joka rakastaa. Joka rakastaa, hän sanoo: "en voi elää ilman sinua." Joka rakastaa, hän sanoo: "enemmän kuin isän, äidin käsky." Syvimmästi kärsiessäänkin hän tuntee onnea, jos vain rakastettu on hänen rinnallaan. Autioilla jääkentillä, polttavassa erämaassa — mitä siitä, missä hän oli — kunhan hän vain tunsi rakastettunsa käden omassaan.
Mutta hän — hän oli puhunut vain velvollisuudesta ja uhrauksesta, uhrauksesta ja velvollisuudesta kautta koko kirjeen. Itsekkäästi hän oli laskenut Karinin rakkauden korvaavan hänelle uhraukset. Korvaavan! Oli kuin olisi hän seisonut vaaka kädessä, lisäillyt hiukan painoa puolelle ja toiselle ja viimein arvellut vaa'an olevan tasapainossa.
Mutta Karin ei tuntenut katkeruutta häntä kohtaan, ei syyttänyt häntä. Eikö hänen kirjeessään kuvastunut jalo ja puhdas ajatustapa? Kuvastui kyllä, kirje oli gentlemanin, ihmisen, joka oli valmis niin suureen uhraukseen, kuin mies konsa voi naisen tähden tehdä.
Ei, Göstassa ei ollut syytä, syytä ei ollut kenessäkään. Heitä erotti vain pienoinen, ja kuitenkin niin suuri asia, se, ettei Gösta rakastanut häntä samoin kuin hän Göstaa.
Hänelle oli Gösta kaikki kaikessa; Göstalle oli Karin kuin suloinen unelma ja raskas kahle, jotain siltä väliltä. Heidän tunteittensa erilaisuus synnytti hänen kohdallansa traagillisuuden. Ja sen hän ymmärsi tällä hetkellä niin kiusallisen selvästi — hän ymmärsi sen, ei palottelevan ajatuksensa avulla, vaan koko värisevällä, lämpimällä vaistollaan; hän näki Göstan kohtalon ja omansa, hänen sielunsa ja omansa, niinkuin kaukonäkijä, hän näki näyn, niin määrätyn, vastustamattoman, järkähtämättömän.
Ylpeä riemu, jota hän oli tuntenut lyhyissä lemmenunelmissaan, ja joka oli tehnyt hänen askelensa joustaviksi ja nostanut pään pystyyn, oli kadonnut kuin häijyn lumouksen kautta, hänen ruumiinsa ja sielunsa kutistuivat, hän oli taas äitinsä äpärälapsi orjanleima arassa katseessaan. Nyt hän sen ymmärsi — kaikki oli ollut mielikuvitusta — hän ei voinut herättää rakkautta — ehkäpä sääliä, hellyyttä, mutta tuota suurta, mahtavaa tunnetta, joka tempaa kaikki kohtalot mukanaan ja riemuisassa tuskassa katkoo kaikki siteet, sitä hän ei kyennyt synnyttämään, heikko, vähäpätöinen, perikadon poltinmerkillä leimattu kuin oli.
Hän luki vielä uudelleen Göstan kirjeen. Hänen sielunsa pimeyteen valahti heikko valojuova: ehkä hän olikin erehtynyt, kenties, jos hän tarkoin kuunteli, hänen korvansa kuuli Göstan miehekkään jaloista sanoista edes kajahduksen hurmauksen sävelistä, joita hän niin kaipasi.
Mutta kun hän pääsi loppuun, peitti varjo vielä synkempänä hänen kasvojaan.
Sisarelta ei sanaakaan, ei tervehdystä — luuliko Gösta, ettei hän ymmärtänyt, mitä sellainen äänettömyys merkitsi? Valehdella ei Gösta voinut, ei liioin sanoa totuutta. Mutta totuus oli, että sisar, joka jumaloi veljeään, vihasi sitä naista, jonka vuoksi tuon veljen elämä oli mennyt piloille, ja joka oli tempaava hänet kodilta ja isänmaalta ja suvulta ja ystäviltä, jos uhraus tapahtui.
Niin, uhraus oli tapahtuva, mutta ei sillä tavalla kuin Gösta oli ajatellut.