Ja hänen katseensa sattui "sfinksivuoreen" kaukana lakeudella. Kohtalo oli hänen edessään, kohtalo, jota ei kukaan voi välttää, kohtalo, jonka piirteet terävinä ja järkkymättöminä kuvastuvat elämän taustaa vasten.
Hän värähti, mutta samalla hänet valtasi omituinen levollisuus.
Oman mitättömyyden, ennakolta määrätyn perikadon helmasta oli kasvanut suuri, vapauttava ajatus. Nyt, nyt hän tiesi myös, mitä tietä hänen oli kuljettava. Täytyi tapahtua uhraus, siinä oli Gösta oikeassa, mutta ei hän, vaan Karin oli uhrattava. Hän oli päivänpaisteen lapsi, joka oli voittoisana kulkeva elämän läpi; Karin oli "laps' sydänyön", äpäränä syntynyt, kyynelten tervehtimä, huokausten ruokkima — hän oli uhrattava, se oli vain oikein ja johdonmukaista. Hetken oli hän hiipaisten koskettanut rakastettunsa valoisaa elämää ja varkain vienyt häneltä aurinkoa — nyt erosivat radat, hän kulki edelleen kaunista tietään, ja hänen surunsa oli oleva vain kuin kastepisaroita kukilla, jotka hänen tietään kattoivat. Ja Karin palasi takaisin pimeyteensä. Ei, ei pimeyteen — lepoon ja rauhaan — ijäiseen rauhaan.
Ei hän ollut Göstan tiellä tikkuna oleva, ei pilaava hänen elämäänsä, ei katkaiseva hänen uraansa, ei tuottava hänelle raskaita, huolekkaita päiviä. Ei, hän, hänen pimeytensä ei saanut päästä Göstan valoisaan elämään. "Sinä rakkahin, sinä rakkahin — sinä annoit minulle aurinkoisen päivän, täyden, ihanan. Kiittäen annan siksi sinulle oman elämäni —"
Ja hänen kasvonsa vääntyivät nyyhkivään, sädehtivään hymyyn, ja hän ojensi kätensä kuin uudestaan tavottaakseen kiinni kauniin päivänpaistemuistonsa.
Sitten hän nousi, suuteli Göstan kirjettä ja kätki sen vaatteittensa alle povelleen, istuutui sitten kirjotuspöydän ääreen ja kirjotti:
"Älä sure, rakkaani, älä ajattele tuottaneesi minulle kuolemaa, ei, sinä annoit elämän, sillä sinä annoit rakkautta, ja rakkaus on elämää, muu ei olekaan elämää kuin rakkaus. Ihmiset, julmat ihmiset, jotka antoivat minun istua yksin ja peloissani pienessä tuvassa ja nauroivat tuskaani ja sanoivat minua luulosairaaksi, kun kimppuuni karattiin ja minua rääkättiin, he minut tappoivat, et sinä. Ja ihmiset, jotka eivät mitään ymmärrä, jotka eivät tiedä, mitä on olla orpo, he minut tappoivat, et sinä. Ja he tulevat minua tuomitsemaan, he kieltävät minulta haudan, missä levätä, siksi haen itse haudan, jonka vain Jumala ja minä tunnemme. Ei kajahda siellä yksikään tyly sana itsemurhaajasta, siellä on rauhaa, vain tuuli laulaa hautalaulujaan. Ja siellä nukun levollisena ylösnousemuksen aamuun asti — nukun sinun ajatuksesi ja sinun unelmasi sydämessäni. Vain ne otan myötä, kaikki muu on unohtunut — ijäiseksi.
"Katso, rakkaani, kun ihminen on tehnyt tilinsä elämän kanssa, silloin muuttuu kaikki niin toisenlaiseksi, paljon, mikä oli himmeää, kirkastuu. Menneisyys haihtuu, ja vain muutamat suuret, valoisat muistot tuikahtavat esiin, aivan niinkuin yön tähdet välkkyvät lakeuden yllä. Ja silloin saamme 'näkevän' silmän. Näemme tulevaisuusnäkyjä. Olisin turmellut elämäsi, Gösta; vetänyt sinut kerallani synkkään kohtalooni, köyhyys ja kurjuus olisi osamme ollut. Ja sinusta, sinusta tulee suuri mies, sen näen, suuri, oppinut ja hyvä mies, jonka sanoja ihmiset kuuntelevat. Silloin muistat pieniä ja halveksittuja ja autat heitä heidän oikeuksiinsa. Silloin muistat pikku Karinin surullista kohtaloa; ja jos petät, silloin tulen luoksesi unessa ja kuiskaan: muistatko — muistatko Karinin kamalia, yksinäisiä öitä kosteassa pikku tuvassa, muistatko hänen tuskaansa illan pimetessä, kun askelten ääniä kuului ulkoa; muistatko, kuinka hän makasi sairaalassa, raiskattuna ja rääkättynä, muistatko, kuinka hän näki nälkää, kun pennit eivät riittäneet? Nyt hän on saanut rauhan, mutta on niin monta, joiden elämä on yhtä vaikea kuin hänen; taistele, puhu heidän puolestaan, älä hellitä ihmisistä, ennenkuin heidän sydämensä heltyy meitä kohtaan, meitä, köyhiä pieniä opettajattaria, joita ei kukaan ajattele. Ja sinä olet voittava ihmiset, mitä sinä tahdot, sen he tekevät, sillä otsallasi on voitonmerkki — sinä olet 'kevään prinssi', ja mistä sinä kuljet, sieltä jäät sulavat, sulaa lumi ja kylmyys ihmismielistä ja -sydämistä.
"Tämä on testamenttini; siksi kuolen. Enkä ole elänyt turhaan, jos muistoni voi sytyttää sydämesi hehkumaan kaikille kärsiville — oi Gösta, heitä on niin paljon.
"Jää hyvästi, sinä, jota niin sanomattomasti rakastan! Kuolen levollisena, varmana siitä, että Jumala armahtaa ja antaa anteeksi Jeesuksen Kristuksen tähden. Oi, hän on nähnyt yksinäisten hetkieni tuskat, hän tietää, ettei minulle ole maan päällä sijaa elääkseni. Hyvää yötä! Älä koeta etsiä minua, ei kukaan ole minua löytävä. Pimeydestä tulin, tuntematon oli isäni, riihessä epätoivoinen äiti minut synnytti — pimeyteen katoan, niin kuuluu laki. Hyvää yötä, rakkaani! En tahdo voida irrottua kynästä, minusta on kuin pitäisin sinua sylissäni ja sanoillani hyväilisin. Suloista oli elää lyhyt hetkinen sinun kauttasi, mutta suloista on kuollakin puolestasi. Muista nämä sanat, muista tehneesi erään kokonaan onnelliseksi.