Mennyt pois, ilmottamatta heille, etteivät tulisi! Nuo kolme pikku tyttöä katsoivat ihmetellen toisiinsa. Ei neiti ollut koskaan ennen niin tehnyt! "Minä luulen, että hän on kuollut," kuiskasi lopuksi yksi heistä, joka oli pessimismiin taipuva, "emmekö tirkistä sisään, ehkä hän makaa siellä kuolleena. Muutamat kuolevat nukkuissaan, mummu sanoi niin."
Ja hän otti esiin avaimen, avasi ja astui sisään.
— Hui, emme me uskalla, sanoivat toiset ja tulivat innokkaina ja uteliaina perässä.
Varpain he hiipivät sohvan luo, tutkivat sen yltä ja alta, mutta siihen ei ollut edes tehty vuodetta, ja opettajaa ei näkynyt missään. Pessimisti kurkisti tarkoin kaikkialle, kaappiin, piirongin alle, mutta turhaan. Viimein katsahti hän kirjotuspöytään; pöydällä oli sinetillä suljettu kirje. Hän otti sen käteensä ja tavasi ääneen ja selvästi:
Neiti Hanna Myhre!
Omakätisesti.
Omakätisesti! Niin kummallinen sana! Mitähän se merkitsi? Sitäkö ehkä, että opettaja oli matkustanut pois? Omakätisesti! Kuulkaas, minäpä tiedän, mitä se merkitsee!
— Mitä sitten?
— No, tietysti sitä, että hän aikoo jotain saada käsiinsä — omakätisesti, ymmärrättekös.
Toiset kaksi katsoivat harkitsevina sananselittäjää