— Ehkä — mutta mitä sitten?
— Nyt minä tiedän! huudahti voitonriemuisena yksi heistä, joka oli optimismiin taipuva, hän on mennyt markkinoille, tiemmä!
— Ei, sanoi pessimisti, hän on taittanut kätensä — vaari sanoi, että vanhoille se niin helposti tapahtuu — viedään kirje neiti Myhrelle, niin saamme kuulla, mitä hän sanoo.
Sanottu, tehty. Nuo kolme järkevää menivät ulos telmivän lapsilauman luo, kertoivat, mitä olivat löytäneet opettajan huoneesta ja ilmottivat päättäneensä mennä kirjeineen neiti Myhren luo. Kaikista se oli hyvä ehdotus, leikki jätettiin kesken, ja koko parvi läksi vuorta kapuamaan.
Nuo kolme olivat retken johtajina; pessimisti puristi kirjettä lujasti käsissään. Silloin tällöin pysähdyttiin; nummen houkutukset: lintu, joka lennähti yli mättäiden, kaukana nelistävä hevonen, paimenpoikain huudot, ne vaimensivat hetkeksi uteliaisuuden, joka olisi tahtonut tietää, mitä tuo salaperäinen sana: "omakätisesti" oikeastaan merkitsi. Kun oltiin puolitiessä, niin oltiin saavuttu varsinaisen kanervakankaan päähän. Vuoren luonne muuttui nyt, kuusi- ja lehtimetsäin sijasta, jotka peittivät itäisen rinteen, näki täällä vain suuria liuskakivilohkareita, halkeamia ja kuiluja, joissa syksyn tulvavesi koskina kuohui, lumivalkeana mustaa liusketta vasten. Vesi oli oikeastaan omituisesta, pienestä järvestä peräisin, jonka nimenä oli Stupet eli Stupsjö. Pystysuorina laskeusivat kalliot, ja syvyydessä kimalteli pieni tumma lampi kuin sadun jättiläissilmä, joka salaperäisin katsein houkuttaa ja viekottaa. Stupetin rannalle piti pienokaisten mielestänsä seisahtua hetkeksi huvittelemaan. Syvyyden jättiläissilmä samentui veteen heitetyistä kivistä; loiske herätti ympäröiväin kallioitten kaiun. "Miten se soi", kuiskattiin, ja uusi kivisade vyöryi rapisten syvyyteen.
— Hah, miten se on musta, huudahti pieni pessimisti ja tuijotti, ahnas ihmetys katseessaan, jättiläissilmään; ajatelkaas, jos putoisimme sinne!
— Silloin emme ikinä pääsisi sieltä, huusi joku pojista voitonriemuisena.
— Pääsisimmepä, kiipeäisimme tuosta, ja tuosta, ja tuosta, sanoi toinen.
— Ei, emme me voisi, sanoi pessimisti, ei kukaan pääse koskaan
Stupetista takaisin.
— Mistä sinä sen tiedät? ihmetteli poika epäluuloisesti ja uteliaana.