— Stupet pitää, minkä se saa, jatkoi tyttö, ääntään alentaen ja katsellen ympärilleen tyytyväisin, kauhuisin katsein, se imee, imee, ja kaikki, jotka se saa, jäävät sen pohjiin tuomiopäivään asti. — Silloin ne nousevat ylä-ilmoihin takaisin, sillä silloin pitää kaikkien tuomittaviksi ja todistamaan.
Lapset seisoivat hetken vaiti ja tuijottivat syvyyteen.
— Mistä sinä sen kaiken? kysyi viimein muuan heistä hieman hämillään.
— Olle Bull kertoi.
— O-o!
Hyväksymisen ja ihmettelyn sorina kävi kautta pienokaisparven. Olle
Bull oli niin sanonut, no niin, se oli vallan toinen asia. Ja taas
katsottiin syvyyteen, ja selkää karmi sadun tuttu, suloinen väristys.
Varmuuden vuoksi heitettiin vielä suuri kivi syvyyteen, kiven sai
Stupet mielellään pitää hallussaan tuomiopäivään asti!
Mutta silloin tapahtui jotain kummallista. Juuri kiven vaipuissa pohjaan ja ratisevan kaiun kuollessa kallioihin, nousi vesisuihku korkeuteen, aina kallion reunaan asti, ja kun aurinko siihen sattui, loisti se niin kumman punaisena, kuin olisi ollut veren värjäämä.
Pienokaiset kirkaisivat pelästyksestä ja juoksivat, minkä jaloistaan pääsivät, pois Stupetin rannalta, sillä välin kuin salaperäinen vesisade väristen vaipui syvyyteen.
XVIII.
Hanna Myhre oli juuri lopettamaisillaan päivän opetuksen, kun Karin
Blomin pikkukoululaiset ilmestyivät pihalle.