Hannalle, joka katseli ikkunasta, tuotti tuo muutoin niin hupaisa näky heti outoa ahdistusta; oppilaisiin se vaikutti sitä sähköisemmästi. "Toisenpuolelaiset ovat täällä, niillä on lupa", kulki kateellinen ja utelias kuiskaus pitkin penkkirivejä.
— Hiljaa! jyrisi Hanna, teidän ei tarvitse yhtään sekaantua siihen, mitä ulkona tapahtuu!
Ja hän jatkoi levollisesti opetustaan, kunnes tunti oli lopussa ja lapset panneet pois tavaransa.
Sitten hän meni ulos uteliasten lastensilmäin seuraamana.
— Mitä tämä on? Miksi olette täällä? Eikö teillä ole tuntia?
— Neiti ei ollut siellä, vastasivat jotkut pelokkaat äänet.
Hanna kalpeni, niin että hänen poskiensa ja otsansa ruskettumat olivat kuin kahvipilkkuja valkealla pöytäliinalla.
— Mitä? Ei ollut siellä? Mitä se tietää? hän kysyi järeästi ja käheällä äänellä.
— Kun tulimme kouluun oli se tyhjä. Odotimme hetken, mutta hän ei tullut. — Otimme hänen avaimensa ja etsimme kaikkialta, mutta häntä ei löytynyt. — Koko tunnin etsimme. — Sitten löysimme tämän kirjeen pöydältä.
He antoivat Karinin sinetillä suljetun kirjeen.