— Antakaa tänne, kuiskasi Hanna värisevin äänin ja meni koulutaloon.
Lapset katsoivat ällistyneinä toisiinsa. Miten sukkelanmoista oli kaikki tänään! Ja minkä näköinen oli neiti Myhre, suuttui niin kovasti kirjeestä!
— En tahtoisi nyt olla neidin sijassa, sanoi pessimisti nenäviisaasti.
— Oi Jumala, anna voimaa, anna voimaa! kuiskasi Hanna, istuutuen tuolille ja vapisevin käsin murtaen kirjeen auki. Sillä hän tiesi edeltäpäin sen sisällön.
Lopetettuaan lukemisen, hän istui pitkän aikaa kasvot käsiin kätkettyinä, ja ruumista vavahduttivat kyynelettömät nyyhkytykset. Talonnurkkausta myöten kiipesi pieniä jalkoja, ja uteliaat lapsensilmät tuijottivat pelästyneinä huoneessa näkemäänsä näkyyn.
Viimein Hanna nousi. Katkera tuska puristi kapeita huulia yhteen, ja siniharmaat silmät olivat täynnä kyyneliä.
— Kuka on syypää? hän sanoi murtuneella äänellä. Ehkäpä me kaikki täydellisen rakkauden silmäin edessä.
Hän meni lasten luo ja kehotti heitä kutakin lähtemään kotiin.
— Neiti ei tule enää koskaan takaisin, hän sanoi juhlallisesti, hänelle on tapahtunut onnettomuus, muuta en voi sanoa, sillä enempää en itsekään tiedä. Menen papin luo ilmottamaan tapahtumasta. Menkää te hiljaa ja kiltisti kotiin, niin saatte sitten tietää, milloin koulu alkaa.
Hiljaisina ja pelästyneinä lapset tuijottivat Hannan liikutettuihin kasvoihin, ja pienimmistä tyttösistä kaksi alkoi nyyhkiä.