— Menkää kotiin, lapset, toisti Hanna lempeämmin, jääkää hyvästi. Menkää hiljaa ja kiltisti, menkää äänettömästi yli nummen, niinkuin kulkisitte haudan ylitse.
Hannan ääni särkyi kyyneliin, ja hän ajoi pienokaiset kokoon parveksi ja lähetti heidät pois.
Lapset katsoivat yhä ihmetellen neitiin, eivät he käsittäneet hänen tarkotustaan, mutta se, joka talvi-illan takkavalkean ääressä oli kuullut äitinsä laulavan vaikeroivaa kansanlaulua, hän tunsi nyt mielensä aivan sellaiseksi kuin silloin.
Hiljaa ja nolona lähti pieni joukko kotimatkalle.
Mutta hetken kuljettuaan, näkivät lapset linnun, joka suhisten pyrähti pakoon mättäältä. Pienokaiset seisahtuivat ja huusivat: "kas, lintu, lintu!" Nyt tuli toinen, kolmas, nyt lensi kokonainen lintuparvi metsään päin. Lasten kasvot kirkastuivat, he unohtivat kulkea hiljaa, nauraen he juoksivat yli mättäiden.
Pian sen jälkeen he näkivät paimen-Pellen lampaineen. Nyt katosi viimeinenkin pelästyksen varjo heidän kasvoiltaan, nyt pääsivät jalat kokonaan ikeestään irti. "Pelle, Pelle!" he huusivat yhteen ääneen, "hoi, Pelle, halloo, Pelle!"
Ja hypellen, laulain, lörpötellen temmelsi lapsilauma huolettoman elämäniloisena yli tietymättömän haudan.
Mutta kun Hanna Myhre oli jäänyt yksin, puki hän hatun ja nutun ylleen, sulki koulun ja läksi pappilaan. Hänen oli kuljettava puoli peninkulmaa, ja hän tuli perille vasta iltapuolella, jolloin hänet vastaanotti tieto, että kirkkoherra lepäsi huoneessaan eikä saanut tulla häirityksi.
— Ei auta, vastasi Hanna, minun täytyy heti tavata häntä.
Palvelustyttö tuijotti hämmästyneenä pitkään opettajattareen, joka vinoine nuttuineen ja kuluneine huopahattuineen ei lainkaan ollut niitä ihmisiä, joihin on pantava huomiota. Jolleivät vain hänen silmänsä olisi olleet niin terävät — mutta nehän ihan katsoivat toisen läpi!