— Niin, jatkoi Hanna, elämässä on asioita, jotka eivät siedä viivytystä, vaikka olisi kysymys itse papin päivällisunesta. Olkaa hyvä, menkää heti herättämään kirkkoherraa, muutoin teen sen itse.
— Vai niin — niin vai — vastasi palvelustyttö ja meni isäntänsä ovelle ja koputti epäröiden.
— Mikä nyt? kysyi nyrpeä ääni.
— Täällä on muuan vaimo-ihminen, joka tahtoo sisään, sillä olisi tärkeää asiaa, selitti palvelustyttö äskeiseen epäröivään tapaansa.
Sisältä kuului epäselvää mutinaa, palvelustyttö jouduttautui pois näkyvistä, ja ovi avautui järeään: "Olkaa hyvä!"
Hanna meni sisään ja sulki oven jälkeensä. Kirkkoherra säpsähti, ja kasvojen väsyneeseen kalpeuteen ilmestyi punertava vivahdus.
Kaksikymmentäneljä vuotta sitten seisoivat nämä kaksi vastatusten, polttavin, liikutetuin katsein tuijottaen toistensa sieluihin jäähyväishetkenä. Kirkkoherra oli silloin nuori mies, pitkä ja solakka, piirteet hienot ja silmät tummat ja samettimaiset. Hanna oli pitkä hänkin, solakka ja hoikka, iho raikas ja lämpöinen, ja silmissä, joita jo silloin oli vaikea kohdata sen, kenen omatunto ei ollut puhdas, oli syvä orvokin väri. Mutta siihen aikaan saattoivat nuo viisaat ja läpitunkevat silmät näyttää lempeiltäkin, niin lempeiltä ja haaveellisilta, kuin olisi tuolla sydämen pohjissa päilynyt kokonainen meri naisenrakkautta ammennettavaksi.
Sellaisena oli kirkkoherra nuoruudenpäivinä hänet nähnyt; ei ollut kukaan luonut häneen sellaista rakkauden katsetta kuin tämä nainen, joka nyt seisoi kylmänä ja jäykkänä ja läpitunkevin katseinensa pakotti hänet arasti katsomaan sivulle.
Mutta kohta hän taas pääsi omaksi herrakseen. Nuo muistot olivat niin etäisiä, hän oli jo aikoja tehnyt tilinsä niiden kanssa, ne eivät saaneet enää tulla esiin tällä hetkellä, jolloin heidän täytyi seisoa vastatusten, hän itse arvokkaana pappina, Hanna vaatimattomana kansakoulunopettajattarena, joka tuli hänen luokseen jollekin asialle. Sellainen oli elämän kulku — sydämetön, käsittämätönkin joskus, mutta mahdoton järkyttää.
— Mikä teidät — hän kysyi arvokkaasti.