Hanna katsoi häntä yhä kylmästi ja levollisesti silmiin.
— Kuinka olet sinä, Rikard Henningson, hoitanut niitä sieluja, jotka Jumala huostaasi uskoi? hän kysyi viimein, ja pidätetty mielenliikutus teki äänen kumeaksi.
Kirkkoherra säpsähti, mutta ei vastannut. Tuttavallinen sinä-sana Hannan kysymyksessä sattui häneen lähinnä. Hanna toisti kysymyksensä samanmuotoisena.
— Olen koettanut heitä hoitaa, vastasi kirkkoherra viimein kylmästi ja epävarmasti.
— Et, sinä et ole edes koettanut. Tulin vaatimaan sinulta erään hukkaan menneen, ei — hän keskeytti ja kohotti ristityt kätensä — ei, ei hukkaan menneen, Jumala on ihmisiä laupiaampi — mutta erään kärsimysten merellä haaksirikkoontuneen henkeä — Karin Blom on eilen tehnyt itsemurhan.
Kirkkoherra peräytyi askelen, ja väri hänen kasvoillaan vaihtui.
— Se ei ole mahdollista, hän änkytti, puhuin hänen kanssaan joku aika sitten, ystävällisesti — rohkaisevasti — tarjosin apuani — minä — minä —
— Se tuli liian myöhään, se, niinkuin kaikki muu. Sinä, te, niin ehkä me kaikki olemme usuttaneet hänet kuolemaan. Kuka rohkenee pestä kätensä? Kuka voi sanoa kyllin rakkautta antaneensa? Kuinka voit sinä — kuinka te — kuinka voimme me antaa lapsiparan asua yksin autiossa koulutalossa, missä hän sai pelätä itsensä kuoliaaksi, missä häntä rääkättiin, missä hän taisteli ylivoimaisia kiusauksia vastaan ja viimein usutettiin kuolemaan? Jumala auttakoon meitä kaikkia, koko seurakuntaa, kouluneuvostoa ja pappia, ja antakoon meille anteeksi. Sinulle ennen kaikkea, Rikard Henningson, sinulle, joka olisit voinut avata kotisi, olisit voinut tukea ja auttaa häntä hänen vaikeassa asemassaan, mutta joka laiminlöit velvollisuutesi. Jumala sinua auttakoon.
— Te saatte tehdä muut vastuunalaiseksi siitä, mitä on tapahtunut, eikä minua, neiti Myhre, vastasi kirkkoherra epävarmalla äänellä ja kohtaamatta Hannan katsetta — minäkin voin tosin olla syypää puolestani, kuten äsken sanoitte; kuka uskaltaa väittää rakastaneensa kyllin? Mutta tehän tiedätte, että valtio ja kunta määräävät kansakoulunopettajain elinehdot.
— Tiedän sen. Mutta tiedän myös, että kouluneuvostollakin ja sen puheenjohtajalla on sana joukkoon sanottavana. Sitä paitsi, jos Karin olisi saanut kodin ja suojan sinun ja vaimosi turvissa, jos olisitte kohdelleet häntä rakkaudella, niin — Mutta en tahdo syyttää sinua sen enempää, omantuntosi tuomio — Jumalan tuomio on kyllin. Mutta tahtoisin olla mies — tai nainen — jolla olisi kynä ja sana vallassaan, ja tahtoisin huutaa yli koko maan: Katso, katso, kuinka sinä, Ruotsin kansa, kohtelet niitä, joiden käsissä on lastesi kasvatus! Kurjissa, kosteissa tuvissa annatte meidän asua, yksinäisyyteen ja kiusauksiin jätätte meidät. Terveinä, voimakkaina, nuorina ryhdymme työhömme ja toivomme niin paljon elämästä ja uskomme niin hyvää ihmisistä. Ja miten meidän käy? Tuossa makaa yksi raajarikkona — tuossa toinen vapaaehtoisesti etsii kuolemaa — tuolla muuan väkivalloin raiskataan yön pimeydessä — ei kukaan kuule hätähuutoja, tupa on kaukana ihmisasunnoista — tuolla taistelee toinen tuntikausia kunniansa pelastaakseen, ja voittonsa palkaksi hän on antanut terveytensä ja nuoruudenilonsa. — Tuolla sortuu muuan köyhyyteen, hänellä on vanha äiti elätettävänään, ja noiden molempain naisten elämiseen täytyy 350:n tai 400:n kruunun riittää. Tuossa toinen, joka on saanut keuhkotaudin vetoisessa ja kosteassa koulutalossa. Ah, jos kaikki pienet koulutalot voisivat kertoa surullisen tarinansa köyhyydestä, yksinäisyydestä ja pelosta, niin siitä kasvaisi hätähuuto, joka kajahtaisi yli maan ja herättäisi ne, jotka nyt nukkuvat turvallista unta tätä ajatuksenarvoista asiaa näkemättä!