Juuri kun Hanna leimuvin silmin ja käsi koholla singahutti nämä sanat, avautui ovi kiivaasti, ja rouva Henningson astui sisään. Hän oli kuullut Hannan kovan äänen ja kiiruhti sisään osaksi uteliaisuudesta, osaksi levottomuudesta.
— Mikä nyt — mitä on tapahtunut?
Ja hänen pyöreät, mustat silmänsä lentelivät kysyvinä kirkkoherran ja
Hannan väliä.
— Neiti Myhre on tullut tuomaan meille sitä surullista sanomaa, että Karin Blom, tyttö parka, on tehnyt itsemurhan, sanoi kirkkoherra lyhyesti.
Ja mielenliikutus, jota hän ei itse huomannut tai käsittänyt, muutti äkkiä hänen piirteensä — niissä heijastui jotain Hanna Myhren syyttävästä ilmeestä, kun hän puhui vaimolleen.
Punaiset täplät rouvan poskipäillä kävivät mielenliikutuksesta keltaisen sinipunerviksi, ja kaula korahti, kun hän vastasi:
— Oo — niin surullista — kuka olisi voinut sellaista ajatella — siitä ei ole kauan, kun puhuin hänen kanssaan — tapani mukaan ystävällisesti ja rohkaisevasti.
Hanna hymyili hymyä, joka sai rouvan keltaisen sinipunervat täplät taas punaisiksi, ja kirkkoherra kääntyi nopeasti poispäin. Miksi vaimot aina käyttivätkin samoja lausetapoja kuin heidän miehensä!
— Niin, sanoi Hanna, nyt ei minulla ole muuta sanottavaa. Olen kertonut, mitä Karin raukka kirjotti minulle; nyt saavat pappi ja kouluneuvosto tarttua asiaan. Hyvästi!
Hän teki lyhyen kumarruksen rouvalle ja kirkkoherralle ja jätti huoneen. Mutta kasvoihin oli tullut pehmeä, liikutettu ilme.