— Isä, mikä nyt, mitä on tapahtunut? hän kuiskasi ja koetti tarttua miehen käteen, sinähän olet ihan järjiltäsi — oi, laupias Jumala, mikä sinun on, sinä olet märkä kuin uitettu!
Hän silitteli kädellään Svanin otsaa, se oli märkä raskaista kylmistä vesipisaroista, ja hampaat, joiden välitse ähkinä lakkaamatta pusertui, kalisivat tuskallisesti vastakkain.
— Sano, Herran nimessä, oletko sairas?
Silloin kääntyi Svan häneen päin ja kuiskasi, sanoihinsa kompastellen:
— Olin helvetissä, Karolina, näin hornan kauhut silmäini edessä — Jumala itse johti minut sinne — en tahtonut, mutta hän laahasi minut kerallaan ja sanoi vihastunein äänin: "katso!" — Ja minä katsoin —
— Mitä sinä näit? kysyi vaimo tuskasta ja uteliaisuudesta vavisten.
— Ei sitä voi kertoa — se oli kielin kertomatonta. Vain yhden asian sanon.
Ja hänen äänensä kuului aivan kuin sammuvalta, kun hän lisäsi:
— Minä näin, Karolina, että koko elämäni on ollut tähän asti syntiä — syntiä — syntiä! Oi, Herra Jumala, mikä näky! Olenko armon saanut, kuulunko valittujen joukkoon, että näin puhut minulle unen ihmeiden kautta? Toisenkin näyn näin, jonka kieleni on kertova, vaan ei nyt — toiste sen kerron, vaikka maa altani revetköön ja minut häpeään ja nöyryytykseen haudatkoon. Oi, Herra Jumala — syntiä — syntiä — syntiä!
Hän lysähti ähkien kokoon ja vaikeni. Vavisten vaimo makasi hänen vierellään — mitä näkyjä oli mies nähnyt, mitä sanoja kuullut? Hän oli sydänpohjia myöten pelästyksissään Svanin kummallisista puheista; oli kuin olisivat helvetin kauhut kuiskineet ja suhisseet pimeistä nurkista, ja kuin pelokas lapsi hän risti kätensä ja huusi ja rukoili vuoroin raamatunlauseita, virren- ja rukouksenpätkiä.