Samalla hän tunsi onnenväristystä; niinkuin mies, hänkin kyseli: olemmeko löytäneet armon, olemmeko valittuja, kun niin suuria ja hirvittäviä asioita meille ilmotetaan? Yöllä oli Jumala johtanut hänen miehensä hornan partaalle, synnintunnustukseen ja katumukseen — toisena yönä hän ehkä näytti hänelle taivaan ihmeet. Ja silloin selviäisi suuri arvotus, hän, Karolina Svan, saisi nähdä, mitä hänen tuskainen, levoton sielunsa aina oli halunnut, aina siitä asti, kun hän oli pieni lapsi: vilahduksen Herran kunnian kirkkaudesta. — Karolina vapisi ilosta, miehensä rinnalla maatessaan, ja uskalsi tuskin hengittää pelosta, ettei häiritsisi häntä.

Svan itse makasi liikkumatta, Karolina kuiskasi pari kertaa hänen nimensä, mutta kun hän ei vastannut, luuli hän hänen vaipuneen uneen. Mutta mies oli hereillä koko yön ja katseli silmät selällään pimeyteen, joka alkoi valjeta aamunkoitoksi. Silloin hän nousi, pukeutui ja läksi vainiolle.

Hänessä oli tapahtunut outo muutos. Kului useita päiviä, eikä hän puhutellut vaimoa eikä lapsia, ei hän liioin pitänyt yhteistä rukousta, mikä muutoin oli hänen tapansa aamuin ja illoin. Hän oli kuin itseensä vajonnut; hänen luonteeseensa kuului mystillisyyden piirre, jonka niin usein tapaa yhtyneenä itsevaltaiseen ja suljettuun luonteeseen, ja mullistus, joka hänessä oli tapahtunut, oli kohottanut hänet jonkinlaiseen hurmauksentilaan; hänen oma sisäinen murtumuksensa ja riemu, jota hän tunsi sieluansa koskettaneita jumalallisia voimia nähden, huumasi häntä. Niin hän kulki kodissaan hajamielin ja uneksien, kuin näkyjen näkijä; hänen huulensa olivat käyneet vielä kapeammiksi, silmät olivat painuneet sisään, ja valkuainen, joka näkyi leveänä mustain silmäteräin alta, sai katseen kiiltämään oudoin loistein.

Elämä talossa kulki tavallista kulkuaan; pellot kynnettiin, jyvät heitettiin multaan kuolemaan, Svan tarkasti pilvien kulkua, pudisti päätään ja ennusti kuivuutta, kun hän tarvitsi sadetta, ja päinvastoin, ja hänen vaimonsa huokaili noita ennustuksia, aivan kuin ennen; keittiön pöytä katettiin, kahvipannu porisi liedellä, lapset kävivät koulua, Sipp haukkui äreästi ja käheästi kulkijoita, jotka menivät Östergårdin ohi — kaikki oli niinkuin tavallisesti.

Mutta suuressa, ihmeellisessä maassa, jonka rajoja ei kukaan ole merkinnyt, jonka laajuutta ei kukaan ole mitannut, maassa, joka piilee kätkössä elämän touhun ja puuhan alla, siellä haparoivat sielut kukin yksinäistä, hämärää polkuaan eteenpäin kohti suurta usvapeittoista päämäärää.

III.

Lämmin, säteilevä toukokuunpäivä. Risteyksen vanhassa tammessa liikehtivät mahtavina kevään voimat; kyhmyiset oksat ikäänkuin paukahtelivat, kaarna halkeili, aivan kuin olisi puun sisuksissa pursuva kevätelämä laajentanut runkoa. Hienoja, kiiltäviä lehtiä putkahti kaikkialta esiin; ne loistivat kullanvärisinä auringossa, ne huojuivat, hauraina ja kurttuisina kuin vastasyntyneen kätöset. Tiheämmäksi, yhä tiheämmäksi kutoi kevät luonnon valoisaa, ilmavaa pukua, innokkaammin, yhä innokkaammin päivänsäteet suutelivat pois nyreyden ja vanhuudenajatukset, ijäkkään tammen sydän riemuitsi elämän ihanuudesta, se oli nähdä kuin synkät kasvot, jotka rakkauden hyväily kirkastaa.

Mutta ei vain kevätriemu tammen sydäntä paisuttanut. Satavuotias, joka oli nähnyt ihmisaaltojen kohoovan ja laskevan, pirskahtavan korkeuteen ja kuollen vaipuvan syvyyteen, satavuotias, joka oli kuullut lakeuden jymähtelevän ratsastajaparvien askelten alla ja vuorten kajahtelevan sotahuudoista ja aseittenkalskeesta, hän kuuli tänään uuden ajan sotahuudon, hän kuuli näkymättömiä kilpiä helähytettävän, hän tunsi ilmassa mahtavain taistelujen pauhua. Ihmisjoukkoja vaelsi tietä pitkin, heidän kasvonsa olivat valoisat ja säteilevät, valoisat, kevääniloiset heidän pukunsa. Pojat ja tytöt kulkivat rinnan, milloin pitivät toisiaan kädestä, milloin leikkien heilahuttelivat käsivarsiaan ja katsoivat toisiaan hymyten silmiin. Silloin kohosi laulu heidän huulilleen; raikkaina ja iloisina, rohkeina ja reippaina tulvivat sävelet läpi puhtaan ilman, kun nuori parvi ripeässä tahdissa vaelsi kirkkoa kohti. Omituinen oli heidän sotalaulunsa, eivät olleet lakeuden tuulet milloinkaan kuulleet niin intoisan riemuitsevia säveliä, ei ollut maa koskaan kajahdellut niin keveistä, joustavista sotilasaskelista. Kuulkaa, mitä laulavat nuo uhkamieliset, voitonvarmat nuoret:

"Läpi ilmojen kohina käypi, yhä lähemmä ennättäypi, vavahtaa maakin alla tuhanten askelten. Nyt saapuvat Ruotsin nuoret, rivit vankkana niinkuin vuoret! Koitteessa vuossadan taistoon he käyvät vapauden!"

Mahtavarytmisenä kohoo laulu avaruuteen, ja väestö vaeltaa pohjasta ja etelästä, idästä ja lännestä ohi vanhan tammen, ohi kirkon käräjätuvalle, missä tänään ylimääräisessä kunnankokouksessa kansa on lopullisesti ratkaiseva, tahtooko se pitää vanhan juomapesän vai ei.