Niin pitkälle ovat raittiusystävät saaneet asiat, lakkaamatta taistellen. Tämä on ensi voitto: kansa on itse, mies mieheltä, jokainen äänillään, määräävä pitäjän tulevaisuuden.
On sunnuntaiaamupäivä; jumalanpalvelus on lopussa, kellojensoitto haipuu etäisyyteen, kirkon ympärillä on hiljaista ja yksinäistä, kirkkomaalla seisoo äsken umpeenluodun haudan luona surupukuinen nainen, hän ei ota osaa taisteluun, hän uneksii kaipauksensa ijäisyysunia, sillävälin kuin ihmiset, jotka vielä tuntevat elämänvoiman suonissansa kuohuvan, ottelevat kuumasti sen puolesta, mitä uskovat ja tahtovat. Mutta hautausmaan lehmuksissa linnut visertävät ääneen, koko ilma kaikuu niiden kevätriemusta.
Käräjätuvassa ei ole ainoatakaan tyhjää sijaa; avoimesta ovesta saapuu lakkaamatta uusia osanottajia, miehiä ja naisia, lapsia ja vanhuksia sekaisin. Nyt on joka penkki täynnä, joka tuoli käytännössä, käytävä täyttyy seisojilla, alempana, oven luona, ahtaantuvat ihmiset likekkäin. Omituinen hiljaisuus vallitsee joukossa, heidät kaikki on vallannut jokin, he tuskin tietävät, mikä: hetken vakavuus, ihmetys, uteliaisuus. Kaikkialla näkee vieraita kasvoja, tai sellaisia, joita ei ole vuosikausiin nähty, kuihtuneita vanhuksenkasvoja, jotka herättävät jo ijäkästen miesten mielessä eloon lapsuudenmuistoja, olentoja, jotka ovat työnsä ääressä kumariksi käyneet kaukana nummen salomailla, mihin ihmisten ajatus ja vielä harvemmin heidän jalkansa osuu.
Kaukaa, kaikilta suunnilta ovat nämä ihmiset tulleet, jotka äkkiä heräten ovat kuulleet sotahuudon. Miksi he juuri nyt heräsivät, kun heitä niin usein ennen oli kutsuttu, mutta he yhä nukkuivat? Siksi he heräsivät, että huuto kajahti nyt hopeatorvesta, nuorison voitonvarmasta, uhkamielisen voimakkaasta sydämestä. Penikulmain laajuisten metsäin halki, yli avarain lakeutten kajahti huuto: "herätkää, nyt on meidän päivämme, nuorison, toivon, uskon päivä! Tulkaa taisteluun ja voittakaa merkkimme johdolla!" Ja veltot, väsyneet vanhat kuulivat huudon, he ymmärsivät sen, he avasivat raukeat silmänsä ja tunsivat, että unen aika oli mennyt.
Niin he tulivat kokoukseen, jokainen muistojensa taakkaa kantaen, jokaisella mielessään synkkiä tarinoita isästä tai iso-isästä, veljestä tai naapureista, pojistaan tai sukulaisistaan. Ja kun he lähtevät tuvastansa, kun lähtevät metsistä tai vuorilta ja tasangoilta, missä heidän elämänsä vaatimattomana on vierinyt, ja tulevat ihmisten joukkoon, silloin nuo tarinat loistavat niin oudon terävästi raskasmielisesti sisäänpäin kääntyneistä katseista, ja totiset kasvot käyvät entistäkin totisemmiksi. He tuntevat itsensä aroiksi ja hyljätyiksi ja kuitenkin niin rohkeiksi ja voimakkaiksi, tietoisina kärsimyksistä, joita juuri heidän osakseen on tullut. Jokainen, olipa miten halpa tahansa, tuntee tällä hetkellä arvonsa, hän tietää äänensä jotain merkitsevän tänään, ja hän tuntee kiihkeää halua viimeinkin puhua julki ja ilmottaa asioita, jotka oli kätketty syvälle, syvälle häpeän peittoon.
Tuossa tulee kyyryinen, hoippuva ukko, hän on kolme penikulmaa kävellyttänyt pakottavaa jalkaansa, sillä muistot isästä, joka joi itsensä kuoliaaksi, ja pojasta, joka kulki iso-isän jälkiä, ovat antaneet hänelle yliluonnolliset voimat. Muistot vilkastuttavat hänen askeleitaan; hänen eteenpäin kompuroidessaan, nakuttaa hänen sydämessään muuan ajatus, aivan kuin herättäjäkello: "jälkeentulevaiset pääsevät kärsimästä meidän kärsimyksiämme." Hänellä on vain pari ääntä, mutta ne hän tahtoo itse antaa kokouksessa. Ja kaikki hänen ajatuksensa, kaikki mielikuvat kerääntyvät yhden ainoan jättiläismäisen, mahtavan "ei" sanan ympärille, jonka hän on singahuttava kapakkaa vastaan.
Tuossa tulee vanha vaimo kaulahuivi pään ympäri kiedottuna ja kokoontaitettu nenäliina kädessä. Hän läähättää ja huokailee ja etsii katseellaan paikkaa; tiukkaa oli ollut käydä pitkää matkaa, mutta mies oli sairaana, ja niin täytyi vaimon viimein lähteä luovuttamaan äänet "kunnalle". Hän on varmasti vakuutettu, että jollei näitä ääniä anneta, jää "Luffin kapakka" paikoilleen; ja vaikka tie olisi ollut kaksi vertaa pitempi ja ilma kaksin verroin lämpimämpi kuin tänään, olisi hänen täytynyt sittenkin kokoukseen, se oli varma, se. Ja hän huoahtaa, levittää kyynäspäänsä, tunkeutuu eteenpäin pitkin käytävää ja etsii tarmokkaasti paikkaa, kunnes Eskil Svan nousee, ja vaimo tyytyväisenä ja huokuen asettuu hänen paikalleen, sillä välin kuin ukko pakottavine jalkoineen kärsivällisesti yhä seisoo oven suussa.
Tuolta tulee komea talonpoika, ryhdiltään levollisena ja arvokkaana, puettuna hienoon, pitkään verkatakkiin. Hän ei ole ikinä maistanut viinaa eikä olutta, hän on rikas ja arvossa pidetty, mutta jokainen tietää, miksi Hövekan Petterin kasvot ovat nyt niin hirvittävän totiset. Kaikki ymmärtävät, että Wettingien synkkä kohtalo kohoaa hänen muistiinsa. Kaikki tietävät, että hänellä itselläänkin on ollut tuhlaajapoika, vaikkei kukaan ole tohtinut koskaan puhua siitä hänen kanssaan. Kaikki tietävät, että hän vihaa viinaa, vihaa kapakkaa, ja että hän nyt on tullut, monien ääntensä, mahtavan vaikutusvaltansa avulla sen maahan luhistaakseen.
Niin tulee rikkaita talonpoikia, pikkutilallisia, köyhiä vuokraajia ja torppareita, työmiehiä, muonamiehiä, sikin sokin — kaikilla on sana sanottavana kapakan pysyttämisestä tai poistamisesta.
Äkkiä liikehtii koko sali; kuiskailun humina käy yli penkkirivien, sitten se vaimenee, ja hiljaisuus käy äskeistäkin syvemmäksi. Kuka on tullut sisään ja kulkee horjuen käytävää, missä ihmiset vaistomaisesti antavat hänelle sijaa, aivan kuin ruhtinaalle tai ruttosaastaiselle? Kuolemako vai synti aikoo vierailla kokouksessa? Vainajako on noussut haudastaan tarinoimaan menneitten aikain monia kamalia satuja? Kuumina ja tuijottavina loistavat silmät syvistä kuopistaan, katse suuntautuu liikkumattomana suoraan eteenpäin, aivan kuin se olisi takertunut kiinni ajatukseen, joka vuosikausia, öin, päivin, valveilla ja unessa on vainonnut aivoja. Kasvot ovat tuhkanharmaat, ohimoita ja poskipieliä kattaa kireänä ryppyinen iho, pörröisinä ja harvoina riippuvat hiustupsut ja parranhaivenet. Muuan nuori talonpoika nousee, arasti tarjoten hoippuvalle istuinpaikan; sanaa sanomatta vaipuu tämä penkille, lysähtää kokoon kuin märkä riepu ja istuu liikkumatta, nojaten leukaansa keppiä vasten ja antaen järkkymättömän katseensa tuijottaa avaruuteen.