Ken hän on? Vanhukset tutkivat häntä terävästi, nuoret katselevat häntä aran uteliaina tai aavistelevasti väristen. Eiköhän hän ollut väkijuomain tuhoama raukka, luihin ja ytimiin tunkeva raittiussaarna?
Mutta yli Hövekan Petterin ylpeitten kasvojen, joiden otsa on niin leveä ja alahuuli niin ulkoneva, lennähtää vuoroin puna ja kalpeus. Hän tunsi aaveen, se oli Wetting, hänen sisarensa Kristinen mies, juoppo raukka, joka oli tuottanut häpeää rikkaalle ja mahtavalle talonpoikaissuvulle. Viisi vuotta, aina siitä asti kuin August kuoli, on hän maannut vuoteen omana, toinen kylki halvattuna, jäsenet vapisevina kuin aaveita säikkyneen, puhua koristen käheästi kuin vanha kello, kun se on seisahtumaisillaan. Mistä hän on saanut voimaa nousta tänne tullakseen? Hövekan Petterin suuri alahuuli vavahtaa, häntä itkettää, itkettää Wettingin tähden, itkettää, sillä juopon näkeminen herättää hänen katkerimmat muistonsa eloon. Mutta hän on liian ylpeä liikutustaan näyttääkseen — siksi pysyvät kasvot järeinä ja kovina, siksi kohoo pää ja puristuu nyrkki, samalla kuin sisäinen ääni huutaa: "pois kapakka, pois kurjuus, joka on tuottanut surua ja häpeää kunnialliselle vanhalle suvulle!"
Mutta toinenkin on tuntenut Wettingin, toinen isoinen isäntä: Lars Eskilinpoika Svan. Hän käy vielä kalpeammaksi kuin Hövekan Petter, hänen katseensa ei voi irrottua Wettingin kamaloista kasvoista, ja hän alkaa käydä häiritseväksi, niin että vaimo varottaen survasee häntä kylkeen:
— Rakas ukkoseni, ole nyt vaiti.
— Minusta tuntuu kuin olisin taas nähnyt unta, sanoo Svan matalalla, salaperäisellä äänellä.
Nyt ryhdyttiin kuitenkin panemaan kokousta alkuun. Puheenjohtaja, varatuomari Jaksander, otti kelpo nuuskauksen nuuskarasiastaan, ojensi sen naapureilleen, niisti nenäänsä kirjavan nenäliinansa kulmaan ja istuutui sitten tuomarinistuimelle. Hän käänteli huolettomasti muutamia paperilehtiä, nyykäytti nauraen ja suostuvasti lautamiehen varovaan kuiskaukseen ja ryhtyi sitten pitkästi ja objektiivisesti tekemään selkoa väkijuomataistelun kulusta näillä seuduin ja tämän ylimääräisen kokouksen kokoonkutsumisen syistä.
Sitten alkoi ottelu. Ensimmäisenä puhui kirkkoherra Henningson. Innostuneesti ja runollisesti hän kuvasi omaa ja puoluelaistensa suhdetta tähän suureen kysymykseen. "Pohjalta on meillä sama tarkotus: ihmiskunnan vapautus synnistä ja alennuksesta, ero meidän kohtuuden miesten ja ehdottomain välillä on vain taistelu tavassa, tavassa, miten tämä päämäärä on saavutettava. Emme nimittäin mitään niin pelkää kuin sitä, että kasvattaisimme fariseuksia, rakentaisimme valkoiseksi kalkittuja hautoja, jotka sisältä ovat täynnä kuolleitten luita. Ja me pelkäämme, että se tie, jolle te, rakkaat ystävät, niin hyvää kuin tarkottanettekin, olette painuneet, juuri johtaa äsken mainittuihin surullisiin tuloksiin. Sen sijaan, että jokaisen tekomme tulee olla siveellisesti vapaan tahdon päätösten ilmausta — sen näemme jo luomisesta, jolloin oli tehtävä vapaa, eikä yhdistysten ja lupausten painostama valinta hyvän ja pahan välillä, luonnollisesti ainoa valinta, jolla on siveellistä arvoa — sanon, sen sijaan, että raittius, tai oikeastaan ehdottomuus olisi vapaan tahdon valinnan tulos, tekevät ehdottomat siitä pakkotuotteen, jonka siveellinen arvo on sangen epäiltävä. Sen sijaan että ihmisen tulee muuttua siveellisesti puhtaaksi ja voimakkaaksi luonteeksi katumuksen ja parannuksen kautta, saatuaan jumalallisen armon Kristuksessa, luo raittiuskäsky jonkinlaisen orjahallituksen, jonka vallan alaisina muutoin kokonaan kääntymättömät ihmiset hypnotisoidaan kieltäyviksi määrätyn asian suhteen, ja jonka kautta kasvatetaan itsevanhurskautta, itseensä tyytyväisyyttä, josta voi olla mitä turmiollisimmat seuraukset koko luonteeseen nähden. Ehdoton tai ei-ehdoton, siitä on kysymys, muu kaikki on vähemmän kuin tyhjän arvoista. Siten turmeltuu vähitellen sisäinen voimamme, meistä tulee kuohilaita eikä miehiä, ja kristillisen, pyhitetyn luonteen sijasta, joka omasta halustaan — tai oikeammin sanoen, armon vaikutuksesta — luopuu kaikesta, mitä se pitää vahingollisena tai syntisenä, astuu veltto farisealaisuus, joka ehdottomuudessa näkee pelastuksen ja autuuden ja langettaa ankaria tuomioita toisin ajattelevista. Vapautemme Kristuksessa kadotamme ihmiskäskyjen orjina. Jumala varjelkoon meitä kaikkia hienosta, vaarallisesta hengen myrkystä, joka kätkeyy tuohon näennäisesti niin hyvää tarkottavaan ehdottomuuden liikkeeseen."
Kirkkoherran puhe teki syvän vaikutuksen kaikkiin samanmielisiin. Vapautemme Kristuksessa, ah niin, sehän tahdottiin niin häikäilemättä riistää näillä kaikilla sietämättömillä käskyillä! Rouva Luft, joka istui vastapäätä kirkkoherraa, kalpeat kasvot hikipisarain peitossa, jotka vierivät raskaina ja sitkeinä kuin pihka pitkin vaalevaa puunrunkoa, tunsi sekä rauhottuneensa että rakentuneensa. Juuri niin oli hänkin monta kertaa ajatellut; vaikkeihan hän voinut ajatuksiaan niin kauniisti ilmi tuoda kuin kirkkoherra. Varatuomari Jaksander otti mahtavan nuuskauksen, nyykäytti hyväksyvästi päätään ja mietti mielessään, miten suuresti hän siveellisesti turmeltuisikaan, jos hän, ehdottomain julistuksia seuraten, teeskennellen kieltäytyisi siitä viattomasta huvista, jota tuotti lasillinen punssia iltapäivin hänen vanhan ystävänsä Henningsonin seurassa.
Kirkkoherran jälkeen oli pastori Martin pyytänyt puheenvuoroa. Hän ei vastannut mitään edellisen puhujan sanoihin, hän kuvasi vain paikkakunnan raittiustaistelua, sellaisena kuin hän sen käsitti, kuvasi sen ensi alkua, vastarintaa, jota se oli kohdannut ja jonka se oli voittanut j.n.e. Tällöin viipyi hän kauimmin Gertrudin toiminnassa lasten ja nuorten kesken, kertoi, kuinka Gertrud kymmenen vuotta sitten, saaden osakseen pilkkaa ja vastustusta, niin, jopa vainoa, oli kylvänyt lasten sydämeen raittiustyön ensi siemenet, jotka nyt olivat nousseet oraalle, kuinka hän oli perustanut pienen "Kanervakukka" yhdistyksen, jossa aluksi oli jäseninä viisi koululaista, ja johon nyt kuului yli sata jäsentä pitäjän voimakkainta ja parhainta nuorisoa.
Kalpeana, maahan luoduin silmin istui Gertrud kuunnellen hänen sanojaan. Miten hyvää ne tekivät, miten hyväili häntä Nils Martinin äänen lämmin, kiitollinen sävy, hänen katseensa kostea kiilto, katseen, jonka Gertrud toisinaan arasti ja nopeasti kohtasi. Ja samalla vaivasi häntä pastorin puhe niin omituisesti, hän olisi tahtonut keskeyttää — ah, jospa hän ei vain olisi sanonut sitä — ja sitä! Hän huomasi, kuinka pilkallinen ilme kimalsi kirkkoherran silmissä, samalla kuin suu säilytti järkähtämättömästi arvokkaan sävynsä, ja häntä puistatti vastenmielisyys. Hän tiesi, että hänen työnsä julkinen kehuminen oli vain tekevä kirkkoherran mielialan yhä nurjemmaksi sekä sitä että häntä itseään kohtaan persoonallisesti. Ja entisessäkin oli kyllin.