Herra ja rouva Luft eivät puhuneet paljoa keskenään loppupäivänä. Syötyään yhdessä päivällistä — lapset olivat täyshoidossa kaupungissa, missä kävivät alkeiskoulua — kulkivat he kumpikin itsekseen synkkine mietteineen. Herra Luft tunsi iloisen "taiteilija-ajan" nyt loppuneeksi, nyt hän taas sai tarttua käsiksi käytännöllisen työn aherrukseen, joka ei lainkaan ollut "hänen alansa". Rouva Luft istui "salissa" ja tuijotti eteensä katsein, joka ei suinkaan ollut vähemmän synkkä kuin kirkkoherran. Mitä voi tehdä? Ei mitään. Vain kärsiä ja vaieta ja yrittää toisaalla.
Huoaten hän nousi, laskeusi alas portaita, jotka narisivat hänen raskaitten askeltensa alla, ja astui kapakkaan. Siellä näytti hauskalta ja miellyttävältä, pöydillä oli valkeat vahakankaat, tiskillä kaunis kukkavihko ja tarjoilijattarella valkea, puhdas esiliina edessä. Kuinka saattoivat ihmiset, jos heissä oli kipenekään totuutta tallella, väittää tätä hauskaa paikkaa paheen tyyssijaksi?
Erään pöydän luona istui Timeon Tingbom, söi voileipää ja valutti itseensä toisen olutpuolikon toisensa perästä.
— No, sepä jotakin! hän huudahti, rouva Luftin nähdessään, sepä jotakin, sanon minä! Tässä istuu kunnon ihminen ja kostuttaa hiukan suupalojaan. Mutta, hyvänen aika, se on syntiä, ruuan pitää rutikuivana vatsaan, tai mene ja lipitä sokerivettä ja kahvia koko päivä, niinkuin Björki "kultamuruineen". Jaa-a, sepä jotakin! Ja sitten pakotetaan kunnialliset ihmiset perustamaan salakapakoita yleisöä tyydyttääkseen! Ja sellaisia sanotaan uskonnollisiksi! Jah, se on siivoa kansantaloutta, tiemmä! Hyi, suutari!
Hän löi kätensä pöytään, niin että sali kajahti.
— Ja ketä on meidän kiittäminen tästä? Jaha, Björkiä, Björkiä, ei ketään muuta. Tingbom levähytti kätensä sivulle, kaikki kymmenen sormea harallaan. Eikös hän ole kulkenut ja kulkenut ja ollut ynseä lapsille, kunnes ne raukat ovat tulleet pyörälle päästä? Mutta onko hän kertaakaan ajatellut heidän tulevaisuuttaan? Niin totta kuin elän, niin eikös olekin vain Björkin syy, ettei kunta ole ottanut hoitoonsa lapsiani ja pannut niitä laitoksiin, johon he kyllä ansiosta olisivat kelvanneet? Se on kovaa, rouva Luft, se on kovaa, kun on kahdeksan lasta, joita on kunniallisesti elättänyt. Eihän hänellä ole ollut ainoatakaan, mokomallakin pörriäisellä, mutta sellaiset asettuvat kuitenkin toisten tuomareiksi ja yllyttävät lapsia ja opettavat ne tottelemattomiksi sekä vanhemmilleen että esivallalle. Pois hänen pitää täältä, sen hän on ansainnut, niin totta kuin olen Timeon Tingbom! Kahdeksan lasta, rouva Luft, se ei ole leikin asia, se, siinä on kysytty työtä ja kieltäymisiä ihan maahan sortumiseen asti. Ja sen olen rehellisesti tehnyt, rouva Luft, monta monituista kertaa olen maahan sortunut, monta monituista kertaa! Ja näin on minua palkittu!
Hän haarotti taas kaikki kymmenen sormeaan rouva Luftia kohti ja katseli häntä pontevan kysyvästi.
Rouva Luft ei tosin voinut huomata mitään yhteyttä päivän tapahtuman ja Tingbomin lastensa hyväksi uhraaman työn välillä, mutta hän lausui kuitenkin hänelle ylimalkaisin sanoin osanottonsa.
— Niin, tietysti, niin, tietysti! sanoi Tingbom, sitähän olen aina sanonut. Pois sen ylpeän letukan pitäisi asrakaaneineen ja solvauksineen!
Ja hän näpähytti ylenkatseellisesti sormiaan, ja katseeseen ilmestyi kavalaa vihaa.