Ja nyt, kun hän niin monta vuotta uutterasti oli työskennellyt rakkauden palveluksessa, nyt singahutettiin häntä vastaan hirmuisin solvaus, mikä ihmistä voi kohdata. Mitä auttoi hänen viattomuutensa, varjo oli kuitenkin langennut hänen nimeensä; hänen elämänsä puhtaimman, parhaimman oli tämä raaka loukkaus tahrannut, hän ei voisi enää koskaan, sen hän tiesi, tuntea itseään iloiseksi ja vapaaksi niinkuin ennen rakkaitten lastensa parissa.
Hän vaikeroi tuskasta, kuohuvan vihan nostaessa kostonhuutojaan hänen sisimmästään.
Kuka roisto oli uskaltanut solvata häntä? "Me" oli kirjeessä — "me" — siis heitä oli monta.
Hänen kiihottunut mielikuvituksensa lensi toisesta kuvasta toiseen. Tingbomko? Ei, kirje ei ollut hänen käsialaansa, sen Gertrud tunsi liian hyvin, jotta miehen olisi onnistunut sitä vääristellä. Hänen ajatuksensa liukuivat epäluuloisina ja arkoina yli kokonaisen nimisarjan, mutta jättivät ne heti sikseen. Yhteen hän vain uudestaan ja uudestaan pysähtyi.
Ei, se ei ollut mahdollista; miten halpaa, kurjaa edes päästää sieluunsa moista ajatusta! Itsevaltainen, epähieno, kova hän saattoi olla, mutta ei alhainen, ei, ei, ei tällä tavalla, halpamielinen tosin, pikkumainen — mutta ei näin, ei näin.
Ja hän koetti väkivalloin karkottaa kunnianarvoisen, ryhdikkään miehen kuvaa, miehen, jonka liikkeet olivat juhlalliset, silmät tummat ja levottomat ja suu alakuloinen, aistillinen. Ei, ei, oli hulluutta, häpeämätöntä ajatella jotain sellaista! Herran palvelija, sivistynyt mies — mies — joka…
Mutta miten hän väittelikään itsensä kanssa, tunkeutui tuo kuva lakkaamatta hänen tajuntaansa. Sielunsa syvyyksistä, jonne hän sen painoi, näki hän sen vilahtavan esiin ja kohoovan, aivan niinkuin pimeän käytävän pohjista näemme valon välkähtävän ja olennon lähenevän, jonka aavepiirteet vähitellen kauhistuin tunnemme.
Juuri hänhän vihasi Gertrudia, vainosi häntä, työskenteli saadakseen hänet pois paikkakunnalta. Ja Gertrud muisti väristen kiihkoisan katseen, joka oli hänet lävistänyt, kun hän kunnan kokouksessa lausui "ei" sanansa.
Tämä luulo, josta hän ei voinut päästä irti, ja jonka elättämistä hän samalla piti syntinä, vaivasi häntä yhtä suuressa määrin kuin itse kirje. Hän tarttui kirjeeseen ja luki sen vielä kerran läpi, hitaasti ja tutkivasti. Hänen raju mielenliikutuksensa alkoi tyyntyä. Kostoa! Hulluuttahan oli edes ajatella tuota sanaa! "Minun on kosto", sanoo Herra. "Oi Jumala, anna anteeksi kaikki katkerat, kovat ajatukseni ja opeta minua edes tavaamaan rukoustasi: niinkuin mekin velvollisillemme anteeksi annamme!" Ja hän purskahti itkuun, syvään, hiljaiseen itkuun, jonka aikana viha vaipui, ja sydämen tuska sen sijaan kasvoi suureksi ja kirveleväksi. Hänestä tuntui kuin ei hän koskaan enää voisi hetkenkään iloa nauttia; velvollisuutta, velvollisuutta — kaikki oli velvollisuutta, sen hän oli täyttävä viimeiseen asti, mutta ilon lähde oli häneltä auttamattomasti myrkytetty.
Hän nousi, repi rikki kirjeen, heitti sen uuniin ja sytytti palaset tuleen. Hän katseli tarkoin, että joka palanen mustui liekin nuolennasta; hänestä tuntui, että hän helpommin voi unohtaa vastenmieliset sanat, kun ei niitä enää ollut paperilla.