Juuri kun hän oli nähnyt viimeisen palasen hiipuvan tuhaksi, koputettiin ovea.
Koputuksen hän hyvin tunsi, mutta hän ei voinut enää lausua, kuten tavallisesti, iloista, avonaista: "sisään!" Äkillinen puna lennähti hänen kasvoilleen, ja kun se taas yhtä äkkinäisesti haihtui, oli hän punareunaisine, surullisine silmineen, jotka teräväloisteisina pilkottivat tuhkanharmaista kasvoista, kuin vanha, sairas nainen.
Hitaasti hän kulki ovelle ja avasi sen. Kynnyksellä seisoi Eskil Svan; Gertrudin nähtyään, kiskasi hän lakin päästään, oikaisihe ja teki sotilasmaisesti moitteettoman kumarruksen. Hän oli vast'ikään suorittanut asevelvollisuutensa, ja sotilasmainen tapa suoristaida ei ollut vielä hänestä lähtenyt.
— Vai niin, sinäkö, Eskil? Hyvää iltaa — tulehan sisään. — Gertrud nyykäytti päätään, kääntyi nopeasti ja alkoi hääräillä innokkaasti ja saamattomasti; hän pelkäsi Eskilin näkevän hänen liikutetut kasvonsa.
Nuorukainen tuli sisään, sulki oven jälkeensä ja astui muutaman askelen eteenpäin, odottain Gertrudin pyytävän häntä istumaan. Mutta sellaista kehotusta ei kuulunut; Gertrud käänsi hänelle selkänsä ja järjesteli hermostuneesti kirjotuspöytäänsä.
— No, rakas Eskil, sanoi hän viimein, mitä kuuluu? Mehän emme ole tavanneet kokouksen jälkeen. Uskonpa sinulla olleen onnenpäivät! Ja ajattelepa, isäsi! Siitä näet, että Jumala kuulee rukoukset, jos vain rukoilemme uskoen emmekä väsy.
Hän puhui innokkaasti ja katkonaisesti, ei oikein tietänyt mitä sanoa. Sillä pitkin matkaa hän ajatteli lakkaamatta noita inhottavia sanoja, jotka hän luuli uunissa tuhonneensa. Mutta ne istuivatkin esiin selvempinä kuin konsanaan; hän tahtoi ne karkottaa, mutta ne kohosivat leimuvin korkokirjaimin hänen muistinsa pohjalta. Mitä, jos Eskilkin oli jotain kuullut, jos myrkyllisiä huhuja oli levitetty lastenkin kesken! Ja miksikä ei! Se, joka ne oli keksinyt, oli kyllä tarpeeksi suuri roisto tähdätäkseen arimpaan kohtaan. Mutta sitä hän, Gertrud, ei ollut kestävä. Ilman lastensa kunnioitusta ja rakkautta hän ei voinut elää! Hän vilkasi Eskiliin. Ei, tämä ei ollut kaltaisensa. Jotakin hän oli kuullut, jotain oli tapahtunut! Eskil näytti olevan hämillään, sormieli lakkiaan eikä tuntunut tietävän, mitä sanoa.
— Niin, onhan sellainen iloksi aina, hän sanoi lopuksi kömpelösti.
Gertrud ei vastannut; hän koetti tointua, koota ajatuksensa arvokkaasti kohdatakseen sen, minkä tuleman piti. Ei kiivaasti — ei vihaan syttyen — levollisesti — levollisesti.
— No, rakas poikani, hän jatkoi, ja ääni tuli äkkiä entiselleen, sen järeä sointu katosi, ja hän puhui ystävällisesti ja lempeästi, kuten tavallisesti, mitä sinulla nyt on kerrottavaa, näytät niin tärkeän näköiseltä, istuhan, niin saamme puhella.