Eskil punastui, istuutui tuolin reunalle ja katseli maahan. Niin, paljon oli hänellä kerrottavana, paljon hän oli ajatellut ja kokenut näinä päivinä ja olisi siitä mielellään puhunut "opettajalle". Hän ei vain tietänyt oikein, mistä päästä alkaa.
— Aiotteko tänä iltana ulos, neiti? kysyi hän viimein jyrkästi.
Gertrud näytti hämmästyneeltä ja epäluuloiselta.
— Miksi sitä kysyt?
— Oh, minä olen vain jotain kuullut, Eskil vastasi, pyörittäin lakkia sormiensa välissä.
— Mitä olet kuullut? kysyi Gertrud jyrkästi ja rauhallisesti, mutta sydän löi kuin väkivasara hänen rinnassaan.
— Niin, nähkääs, asia on niin, että minä kuulin sen kauppiaalta, joka ostaa äidin palttinan, tiedättehän, neiti, ja hän sanoi kuulleensa sen Wettingeiltä, ja nämä taas olivat kuulleet siitä kapakan edustalla.
— Mitä he olivat kuulleet?
— Niin, he olivat kuulleet, että täällä pitäjässä on syntynyt juuri kuin salaliitto teitä vastaan, neiti. Se työskentelee saadakseen teidät pois tuon raittiusasian ja paljon muun vuoksi, mitä olette täällä toiminut. Timeon Tingbom on tainnut sanoa "leimaavansa" teidät, ja Sverker, jonka tapasin tänä aamuna, pyysi minua varottamaan teitä, sillä ne aikovat asettua väijyksiin tänne metsään, kun te iltaisin menette ulos.
Gertrud huokasi helpotuksesta ja hymyili. Tuntui niin suloiselta kuulla pojan ystävällistä, huolestunutta ääntä. Hänen korviinsa ei siis vielä ollut ennättänyt mitään juoruja, jotka olisivat vähentäneet hänen kunnioitustaan hänen vanhaa opettajaansa kohtaan. Jumalan kiitos!