Ja hänen vastenmielisyydentunteensa Gertrudia kohtaan muuttuu pyhäksi vihaksi; epätoivon painajainen, joka on häntä hallinnut, katoaa, kyynelet nousevat hänen silmiinsä, hän tuntee itsensä voimakkaaksi ja vapaaksi ryhtymään taisteluun ajan pahuutta vastaan.
Juuri kun hän oli päässyt tähän mielialaan, koputti palvelustyttö ovea ja toi postin. Hän vilkaisi sanomalehtiin ja luki kirjeensä muuttumaton ilme kasvoilla. Mutta äkkiä hän rypisti kulmakarvojaan ja heitti pois kirjeen, jota par'aikaa luki. Hän oli tuntenut Timeon Tingbomin tyylin: "Emme tahdo sellaista opettajaa, joka ei mitään opeta lapsille, meitä on monta valittajaa, minulla on todisteita siitä." Inhon ilme painui hänen kasvoihinsa, häntä äkämöitti, että syytöksiä Gertrudia vastaan teki sellainen kurja mato kuin Tingbom.
Niin, se suututti häntä siihen määrin, että hän äkkiä tempautui irti ajatuksistaan, nousi, läksi talliin, antoi valjastaa hevosen kärryjensä eteen ja matkusti virka-asioilleen, joilta palasi vasta illalla myöhään.
Mutta kun hän tuli kotiin, odotti häntä toinen kirje; käsiala oli väännelty, mutta kaunis, ja kieli jotenkin hyvää. "Korkeastioppinut herra kirkkoherra!" oli siinä, "vaikea on kirjottaa siitä, mistä kirjotan, mutta velvollisuus ennen kaikkea. Näinä synnin ja turmeluksen viimeisinä aikoina, jolloin perkele hiipii ympäri…" ja sitten seurasi joukko syytöksiä Gertrudia vastaan, täynnä salaperäisiä viittauksia, jotka jättivät paljon sijaa arvaamiselle. "Huhuja kulkee pitkin pitäjää — huolestuneet vanhemmat eivät enää uskalla lähettää lapsiaan kouluun; heidän nimessään, arvoisa kirkkoherra, rukoilemme me, että kääntäisitte huomionne siihen, mitä on tekeillä. Onhan siitä esimerkkejä, kuinka näiden näennäisesti niin kauniiden olojen alla piilee syntiä ja paheita", j.n.e., j.n.e.
Jos kirkkoherra olisi nähnyt itsensä kuvastimessa tätä kirjettä lukiessaan, hän olisi pelästynyt välähdystä, joka tuikahti hänen silmäinsä pohjasta. Mutta hän ei katsellut kuvastimeen, vaan antoi sen sijaan kasvojensa vetäytyä huolestuneisiin ryppyihin ja alakuloisen murheen himmentää silmiensä loisteen. Hän laski kirjeen kädestään ja alkoi astella edes takaisin lattialla, kädet selän takana ja katse permannossa kiinni.
— Mieltä kuohuttavaa, hirmuista, että sellaisia syytöksiä voidaan tehdä, hän ajatteli, mutta mitä tarkottaa oikeastaan tuo viimeinen — mitä?
Äkkiä hän löi otsaansa, hermostunut, levoton hymy ilmestyi piirteisiin, hän kiiruhti kirjotuspöydän luo ja luki kirjeen vielä kerran.
— Tietysti — tietysti, hän mutisi, ja kasvot vääntyivät mielenliikutuksesta, etten ole sitä ennen ajatellut — en huomannut — en ymmärtänyt — tuota luonnotonta, kiihtynyttä suhdetta — tuota epätervettä, hypnootista vaikutusta, mikä hänellä on nuoriin! Mutta kenpä voisikaan ajatella — kenpä sellaista mielessään kuvitella…?
Ja hän muistaa äkkiä jotain, minkä oli huomannut kunnankokouksessa, jotain, joka oli kiusallisesti häneen vaikuttanut. Hän muistaa nähneensä, kuinka Gertrudin ja Eskilin silmät yhtyivät pitkään keskinäisen ymmärtämyksen katseeseen, ja kuinka silloin väri molempain poskilla vaihtui. Hän muistaa, kuinka omituinen loukatun vanhurskauden pyhän vihan tunne silloin kulki hänen sielunsa läpi. Nyt — surullista ajatella — hän ymmärsi miksi.
Hän ei enää epäröinyt; kamala selvyys oli tänä hetkenä valaissut sameita ja salaperäisiä oloja. Puoliksi unohtuneet muistot sukelsivat esiin, kummalliset huhut, epäselvät viittaukset putkahtivat esiin nekin ja liittyivät kokonaiseksi, selväksi kuvaksi, joka ei jättänyt epäröimisille tilaa. Asema oli hänelle nyt selvä, ja sen vakavuus oli niin valtava, että hikipisarat kihosivat hänen otsalleen, samalla kuin tyytyväinen ilme silloin tällöin vilahti hänen katseessaan.