Oikeutettu oli siis ollut hänen selittämätön vastenmielisyytensä Gertrud Björkiä, koko tuota teeskenneltyä, ulkonaista kuntoa, nöyryydenpuutetta, etevämmyyden, erinomaisuuden pyydystämistä kohtaan, joka jätti sisimmät sydänsyvyydet tutkimatta ja kuria vaille.
Mutta mitä oli nyt tehtävä? Totta tosiaan, nyt oli saavutettava käärmeen viekkautta, josta raamattu puhuu. Ei äkkipikaisuutta — ei varomattomuutta — ei ankaraa tuomiota todistamattomain syytösten pohjalla. — Kirkkoherra taittoi kokoon molemmat kirjeet ja pisti ne kirjotuspöydän laatikkoon, jolloin hän hiukan päätänsä kohauttain ajatteli, että nimettömät kirjeet ovat katalia välikappaleita, joita ei yksikään gentlemani koskaan käytä hyökkäysaseinaan. Ei, tässä oli varovasti kuulusteltava ja tutkittava, siksi kunnes sisäiset, sitovat johtopäätökset olivat saaneet ilmeisistä tosiasioista vahvistuksensa.
Seuraavana päivänä kirkkoherra kutsui luoksensa Gertrudin vanhimmat koululapset ja teki heille muutamia kysymyksiä, joihin he kummastuneina ja hämmästyneinä vastailivat myöntäin ja kieltäin, kuinka kulloinkin mieleen juohtui — Juuri kun kuulustelu oli lopussa ja lapset menneet, tuli posti, tuoden vielä uuden nimettömän kirjeen, samansisältöisen kuin edelliset ja "huolestuneiden isien" allekirjottaman. Kirkkoherra pudisti päätään, yhdisti lasten todistukset kirjeen syytöksiin, ja yhä voimakkaammaksi kasvoi hänessä sillä välin ajatus, että nimettömät kirjeet ovat kurjia aseita, joita ei yksikään gentlemani käytä.
Koko viikon kirkkoherra taisteli muuatta kiusausta vastaan, joka hänet sitten lauantaiaamuna voitti. Hän lähetti nimittäin sanan Timeon Tingbomille, pyytäen tätä saapumaan silloin ja silloin pappilaan.
Timeon tuli ilomielin, lakki vinossa, ja terävissä, keltaisenkalpeissa kasvoissa pilkotti huolestunut ymmärtämys kirkkoherraa kohtaan, vaikka se kuitenkin kohta katosi tämän valtavan etevämmyyden edessä. Timeon seisahtui, kuten tavallisesti, ovensuuhun, raappasi jalallaan ja ihmetteli itsekseen, olisiko kirkkoherralla puolipohjain pano vai korkojen korjausko, vai ehkäpä suorastaan kenkäin tilaus asiana.
Timeonin näitä miettiessä, taisteli kirkkoherra taas muuatta kiusausta vastaan, joka hänet jälleen voitti. Hän otti esiin nuo kolme nimetöntä kirjettä, ojensi niitä suutariin päin ja kysyi:
— Tiedättekö, Tingbom, kuka nämä on kirjottanut?
Tingbom katseli kirjeitä, vilkasi sitten kirkkoherraan ja vastasi, vahakeltaisten kasvojensa värin vaihtumatta, silmissä luotettavin ilmeensä:
— En, arvoisa kirkkoherra! Saantiili mies ei ole tekemisissä tuollaisten häväistyskirjotusten kanssa.
— Miten te tiedätte, että ne ovat "häväistyskirjotuksia", kun ette ole niitä lukenut? kysyi kirkkoherra ivallisesti.