Hän pysähtyi sanaan: "syvintä" ja toisti sen pariin kertaan innostuneesti yön hiljaisuudessa, aivan kuin hän olisi seisonut saarnastuolissa. Toisia muistoja, toisia kuvia pyrki tunkeutumaan esiin, mutta hän taisteli tarmokkaasti, ettei olisi joutunut niiden valtaan. "Ei, ei, ei — niin täytyy tapahtua — seurakuntakuria on ylläpidettävä — yksi paimen, yksi lauma — ei ole kysymys henkilöstä, vaan periaatteesta — jalomielisesti käännän katseeni inhottavista syytöksistä — en arvostele vanhan sananlaskun tapaan, joka sanoo: 'ei savua tuletta', on ilmankin niin paljon uhkamielisyyttä, laittomuutta, laiminlyöntiä — ei, ei, minulla ei ole, mistä itseäni moittia."

Äkkiä syntyi kamala, tuskainen alakuloisuus, jota hän pelkäsi enemmän kuin mitään muuta, se tarttui häntä sydämeen ja kurkkuun, niin että hän oli tuntevinaan knolemantuskan esimakua. Taas kohosi hänen kiihkeä huutonsa: "pois, pois kaikesta tästä halpamaisuudesta, pois rukouksen vapaisiin korkeuksiin, missä sielu saa huoahtaa kaiken tämän tukahtumisen perästä!" Yhä kiivaammaksi kävi taistelu hänen todellisen itsensä ja ihannekuvan: vakavan, ylevän, itsekieltäyvän papin välillä. Yhä innokkaammin jatkui piilosillaoloa, jota hän oli koko elämänsä ajan leikkinyt oman itsensä keralla — yhä hiljeni hiljenemistään värisevä, arka ääni, joka pyrki kohoamaan sielun tummista syvyyksistä.

Vasta aamupuoleen hän vaipui raskaaseen, horroksentapaiseen uneen, josta hän heräsi vielä entistään väsyneempänä ja nyreämpänä.

Mutta kun hän tuli kirkkoon ja näki penkkirivit tavallista täydempinä, ja kun hän kuuli vanhat, tutut virret, silloin tapahtui hänessä äkkinäinen käänne. Tunnelmain ja muistojen tenhovoima valtasi hänet ja pani sielun väräjämään, niinkuin tuuliharpun kielet väräjävät vihurin niitä hiipaistessa. Hänen silmänsä olivat kosteat, kun hän seisoi alttarin luona kädet ristiin pantuina ja katse korkeuteen kohonneena; ja kun hän nousi saarnastuoliin, valtasi hänet kaunopuheisuus, ja hän puhui niin sydämiin käypiä, herättäviä sanoja, että ihmiset kirkossa itkivät ja värähtelivät juhlallisista tuomiopäivän tunteista. "Emme koskaan", niin ajatteli moni talonpoika, "ole kuulleet papin pitävän niin ytimekästä saarnaa."

Kun hän lähti kirkosta ja hitain askelin ja arvokasryhtisenä, asteli lyhyttä tiepätkäänsä kohti kotiaan, oli hänen mielensä niin ihmeellinen, täynnä suloista liikutusta. Kiusalliset muistot olivat vaienneet, sielu tuntui vapautuneelta, ja pyhää nautintoa tuntien hän salli äskeisen kirkko- ja saarnastuolitunnelmansa kääriytyä ympärilleen.

Päivällistä syötyään ja juotuaan kahvia perheensä keskuudessa, hän läksi huoneeseensa hetkiseksi lepäämään. Äkkiä hän tunsi ankaraa pahoinvointia, ja sydän tärähti. "Mikä nyt?" ajatteli hän, ja hänen kasvoihinsa ilmestyi ärtynyt, levoton ilme, "joko se taas alkaa hangoitella? Olenhan tuntenut itseni niin reippaaksi koko päivän."

Hän avasi kaapin, otti esiin pullon ja kaasi siitä hermostuneesti lusikallisen kurkkuunsa. Hän tunsi kohta virkistyvänsä, kasvot muuttuivat jälleen levollisiksi ja liikkeet majesteetillisen hitaiksi; hän työnsi silmälasit otsalleen ja luki arvostelevan näköisenä läpi syytökset Gertrudia vastaan. "Hyvä", hän ajatteli, "kun asia on ratkaistu, tahdon puhua vielä kerran hänen kanssaan rakastavasti ja kehottavasti. Jos hän silloin nöyrtyy, koetan järjestää hänen tulevaisuutensa. Jollei — tuomitkoon Jumala, minä en voi enempää."

Hän laskeutui hetkeksi lepäämään, istuutui sitten kirjotuspöydän ääreen toimittaakseen erään tärkeän kirjeen. Silloin valtasi hänet sama kiihkeä pahoinvointi kuin äsken, ja sydän taas tärähti. Hän kävi tuskaisen levottomaksi, hän tunsi tarvetta tavata jotakuta, nähdä jotkut kasvot, kuulla jonkun ääntä. "Menen omieni luo", hän ajatteli, nousi ja kulki horjuen ovelle.

Hänen huoneensa ja salin välillä oli käytävä, jonka ikkuna oli pihalle päin. Ikkuna oli aivan pieni, pikemmin kuin luukku ja ihan ylhäällä, nyt se oli auki, ja pienestä lävestä näkyi palanen iltataivasta ja kalpeana tuikkiva tähti.

Pappi pysähtyi ja loi tuskaisen, verhotun katseensa ikkunasta ulos. Miksi tuntui kaikki äkkiä niin kummalta, aivan kuin hän ei olisi tuota kaikkea ennen nähnyt — tai ei enää ollut näkevä? Hän kääntyi ja tuijotti huoneeseensa. Katse solui yli esineiden, ja hänen tietämättään se viipyi sitkeästi muutamissa. Vaimon muotokuva — niin, tuossa se riippui — sohvan yläpuolella — juuri tuon näköinen hän oli ollut heidän ensi kertaa kohdatessaan — kaunis — tummasilmäinen — hän tunsi mitä syvintä kunnioitusta ja ihailua häntä kohtaan — mitä syvintä. — Hanna Myhre — köyhä kansakoulunopettajatar — niin, oli hänellä hänenkin kuvansa — mutta se oli kai hyvässä kätkössä — hyvään talteen pistetty…