Puolitukehtunut huuto purkausi hänen huuliltaan; hän tunsi iskun käyvän läpi sydämensä, niin terävänä, kuin olisi tylsä veitsi häntä revellyt. Samassa hän tunsi jotain raskasta taskussaan, se oli kuin kivi; olisikohan hän ajatuksissaan pannut paperipuristimensa sinne? Hän haparoi kädellään taskua, mutta ei löydä mitään. Kummallista, tuska käy yhä raskaammaksi, niin raskaaksi, että kirkkoherra kallistuu ja horjuu. Hän ojentaa kätensä tukea saadakseen, mutta hosuu tyhjää ilmaa. Kivi tuntuu hänen taskussaan kasvavan kauhistuttavan suureksi, se vetää hänet maahan, hän kaatuu lattialle, mutta sekin antaa myöten, ja hän vaipuu syvälle — syvälle, ja sumu peittää silmät, tuhannet kellot soivat ja kumisevat hänen korvissaan.
Kuolemanko pimeys — kuolemanko kellot kutsuvat tuomiolle ja tilille? Tämäkö oli kaiken loppu — kaiken pyrkimyksen, kaikkien erehdysten, kaiken taistelun?
Mutta tänä viimeisenä silmänräpäyksenä, kahden maailman välisellä kynnyksellä, tapahtui hänelle se, mikä kerran on tapahtuva meille kaikille: hän näki itsensä. Hänen sielunsa syvyydet avautuivat, kuin halkeamat maan järkkyessä, ja ijäisyyden valon ensi välähdyksessä hän näki itsensä, ei sitä ihannekuvaa, jonka hän oli valheista muodostanut, vaan todellisen, sisimmän itsensä, sen hämärät, tukahutetut pyyteet ja vaikuttimet. Hän näki, mitä ei ollut koskaan ennen nähnyt: totuuden. Hän näki, kuinka hän petti nuoruutensa rakastetun; hän näki, kuinka vastenmielinen oli hänelle aina ollut se nainen, jota hän kuvitteli niin "syvästi" kunnioittavansa, hän näki, miten vaimon pikkumaisuus oli turmellut hänen parhaimman itsensä, sen, jonka Hanna Myhren suuri, hyvä sydän olisi nostanut kukalle; hän näki, miksi hän tahtoi ajaa pois Gertrud Björkin, näki halpamaisen kateutensa, raukkamaisen itsevaltiutensa, joka oli kaiken sen pohjalla, mitä hän oli sanonut muka sielunpaimenen huolenpidoksi laumastansa.
Kaiken tämän ja paljon muuta hän näki, ei järjestyksessä, niinkuin se esiintyy kerrottuna, vaan salamannopeasti, yhteen ijäissyyssekuntiin ahdettuna. Ja hänen vaipuessaan yhä syvemmä, syvemmä ja elämän häipyessä pois hänen sammuvan katseensa näkyvistä, kajahti sinikalpeilta huulilta heikosti, ähkyen: "Jumala, armahda minua syntistä." —
Kun hänen vaimonsa hetkistä myöhemmin löysi hänet, käytävässä makaamasta, oli hän jo kuollut.
Kasvoilla oli ihmeellinen ilme: rajatonta tuskaa — mutta samalla nöyrää rauhaa, jota niissä hänen eläissänsä ei koskaan ollut.
VII.
Kirkosta oli Eskil Svan vanhempainsa ja siskojensa seurassa mennyt kotiin, syönyt päivällistä ja sitten kiiruhtanut Gertrudin luo puhuakseen hetkisen tämän kanssa, niinkuin opettaja oli luvannut.
Hän kulki nopein askelin, haluten hartaasti tavata Gertrudia, Hänellä oli paljon kerrottavana, monta neuvoa pyydettävänä. Pitkin paikkakuntaa hän oli kuullut puhuttavan opettajaa vasten tähdätyistä juonista, ja hän ja ystävänsä, Gertrudin entiset koululaiset, olivat pitäneet monta salaista kokousta vastaliiton muodostamiseksi. Näiden kokousten tuloksena oli kirjelmä kunink. majesteetille; Eskil oli sen laatinut ja koko pitäjän raittiusmielinen nuoriso oli sen allekirjottanut. Kirjelmässä he hartaasti ja liikuttavasti pyysivät, ettei nuorisolta ryöstettäisi neiti Björkin "uskollista tukea ja äidillistä rakkautta, mikä aina oli tullut heidän osakseen." Eskil kantoi kirjelmää taskussaan: hän olisi mielellään näyttänyt sen Gertrudille ja pyytänyt hänen neuvojaan sanamuodon suhteen; mutta hänestä tuntui oikeammalta, ettei Gertrud tietänyt koko hommasta. Ehkä hän sen kokonaan kieltäisi! Ei, olkoon kirjelmä sitten mielemmin sellaisenaan — kuningas oli kyllä ymmärtävä heidän sydämensä ajatukset.
Kun Eskil koputti Gertrudin ovea, tuli tämä itse aukaisemaan ja otti hänet, kuten ennenkin, rakastavasti hymyillen vastaan. Mutta hän näytti niin väsyneeltä ja vanhalta ja kärsivältä, että Eskilin sydäntä vihlasi. "Sellaiseksi hän on tullut meidän tähtemme", hän ajatteli, ja kiintymyksen ja rakkauden aalto hulmahti hänen rintaansa.