— No, rakas Eskil, sanoi Gertrud hymyillen, pyydettyään häntä istumaan, mitä sinulla on kerrottavana?
— Niin, neiti, alotti Eskil epävarmasti, kyllä kai te ymmärrätte, että sitä tulee kuulleeksi yhtä ja toista siitä, mitä on tekeillä teitä vastaan, neiti.
— Ei — ei — rakas Eskil, emme me nyt siitä puhu, sanoi Gertrud ja teki torjuvan liikkeen kädellään — sinustahan meidän nyt oli määrä puhua. Sinulla on jotain tunnustettavana vanhalle opettajallesi, sen tiedän.
Eskil punastui kuin tyttö ja katsoi rukoillen Gertrudiin.
— Autanko sinua, Eskil? jatkoi Gertrud hiukan veitikkamaisesti.
— Niin, neiti rakas, auttakaa! pyysi Eskil, lähettäen suuren lapsenkatseen sinisilmistään.
— Sinä olet päästänyt elämän kevätriemun sydämeesi, Eskil. Sinä olet puhunut eräälle tyttöselle, kuinka rakas hän on sinulle, ja hän on sanonut samaa sinulle?
Eskil painoi päänsä alas ja kuiskasi, poski vielä polttavampana ja silmä sinertävämpänä:
— Niin, neiti — Britta Håf —
— Olen sen jo aikoja huomannut ja odottanut luottamustasi. Olen odottanut samaa Brittasta, ja kyllä se tapahtuukin, vaikka ujous on tähän asti häntä estänyt puhumasta. Pikku Britta! Sinä saat hyvän, kelpo morsiamen, Eskil. Nyt tahdon sydämestäni onnitella sinua ja rukoilla Jumalaa siunaamaan liittoanne.