Hän tarttui nuorukaisen molempiin käsiin ja puristi niitä äidillisen hellästi; silmiin tulvehti kyyneleitä. Eskil ei voinut sanoa sanaakaan; hän nieleksi ja punastui ja kumarteli vuorotellen.
— Olettehan jo kauan toisistanne pitäneet, Eskil?
— Olemme, neiti, monta vuotta kuljin yhä häntä ajatellen, mutta —
— Mutta et sanonut mitään?
— En, oli niin paljon muitakin ajatuksia. En aikonutkaan koskaan puhua mitään.
— No, miten se sitten tapahtui?
— Niin, neiti, oletteko tuntenut, miten sukkelalta tuntuu, kun ihminen on oikein iloinen, niin oikein sydämen pohjasta iloinen, ihan niinkuin leivo laulaisi rinnassa? On niin hyvä vaietaksesi, kun olet totinen ja surullinen, silloin oikein mielelläsi pidät ajatuksiasi kätkössä ja haudot niitä. Mutta tulepa oikein iloiseksi, niin jopa tahtovat kaikki ajatukset ja salaisuudet ilmi! Niin minun kävi, neiti! Oli se sunnuntai, jolloin "Luffin kapakka" äänestettiin kumoon, en ole eläissäni ollut niin onnellinen kuin silloin; minusta koko elämä lauloi ympärilläni, ja minä lauloin mukana. Ja silloin, neiti, tapasin Brittan, enkä tuota tiedä, miten lie käynyt, mutta emme monta askelta olleet kulkeneet, ennenkuin jo olin ilmaissut hänelle kaikki, kuinka rakas hän on minulle, ja kysynyt, tahtoiko hän olla oma ystäväni.
— Ja Britta ei sanonut suinkaan: "en"? kysyi Gertrud hymyillen.
— Ei hän vastannut juuri mitään, neiti, sanoi Eskil nauraen ja punastuen, sillä ei hän ole juuri puhelias, se minun tyttöni. Mutta hän puristi kättäni ja katsoi minuun niin kauniisti korein silminsä, etten sitä ikinä unohda. Niin kihlauduimme Jumalan kasvoin edessä, mutta ei kukaan muu ihminen sitä vielä tiedä paitsi te, neiti. Ja nyt minä vain olen epävarma yhdestä seikasta: luuletteko, että olen pettänyt? Tiedätte ajatukseni, tiedätte, että aioin lähetyssaarnaajaksi tai raittiuspuhujaksi, tahdoin taistella Jumalan ja hänen valtakuntansa tulemisen puolesta; luuletteko, että voin sen sittenkin tehdä, vaikka rakastan tyttöäni ja rakennan tuvan ja laadin kodin omalle ystävälleni?
— Voit, rakas Eskil, sen uskon varmasti! vastasi Gertrud liikutettuna. Rakkaus on aina pyhä, se on Jumalasta lähtöisin, ja vain silloin, jos me itse sen lokaan vedämme, se voi karkottaa Jumalan sydämestämme. Puhdas maallinen rakkaus vie lähemmä Jumalaa, Eskil. Mutta sen tulee olla puhdas ja totinen, jotta se sopisi sydämeesi jumalallisen rakkauden rinnalle asumaan. Sinun tulee ottaa rakastettusi Jumalan kädestä — sinun täytyy ajatella: hän tai ei kukaan, sinun täytyy tuntea, että yhdytte ainaiseksi. Ja sellainen onkin kai tunteesi, Eskil?