— Kiitän sinua, Jumala, hän kuiskaa itsekseen, nuoruuteni unelma on herännyt eloon — puhdas neitsyt, jonka mielikuvituksissani niin usein olen nähnyt, on ilmaantunut minulle. Olen löytänyt kauan etsimäni: pyhitetyn sielun, joka kokonaan lepää sinussa, sinun tahdossasi.
Ja kun hän kulkee, miettii ja uneksii, nousee hänen mieleensä toinen kuva. Myös nuori nainen, hento ja kalpea ja henkikirkas, niin että odotat vain sisäisen elämän valkeana liekkinä leimahtavan, joka nousee korkeuteen. Sanomattomia rukouksia huokuu hänen huuliltaan, rukouksia, joista kuuluu sielun kuiskiva puhe taivaalliselle yljälle. Hennon, värisevän tytön vieressä seisoo mies, hänen kätensä ovat ristissä ja silmät juovat tytön sanoja ja katseita hartaasti kuin janoinen ajattelija juo suuren totuuden kirkkautta. Heidän sydäntensä väliä kulkee vienojen tunteiden virta, joka ajan loppuun ja ijäisyyden ääriin asti yhdistää heidät toisiinsa. Ei ole siinä maallista intohimoa, on vain kaksi toisiinsa sulauvaa liekkiä, kaksi sielua, jotka kietovat toisensa syleilyyn, palaen taivaallisessa rakkaudenhehkussa.
Näky on Nils Martinin nuoruudenunelma: Kristina Stumbelenilainen ja Petrus de Dacia, joiden rakkaus on yliaistillista hekumaa ja aistien tuskaa. Hänestä tuntua, että tämä ihana uni nyt soljuu todellisuudeksi; hän on nähnyt olennon, joka on pannut koko hänen sisimpänsä värähtelemään, tavannut sen, joka aina on kulkenut hänen rinnallaan ja kuitenkin ollut kaukana kuin kangastus vetten pinnalla, ja hän tuntee itsensä auvoisaksi ja hämmentyneeksi elämän ihmeen edessä. Näin, vain näin hän tahtoisi rakastaa, kohdata Jumalan ajatukset rakastetussa — nähdä pyhän sielun, joka lepää Jumalassa, jonka tahto sydänyönkin pimeydessä sulauu Hänen tahtoonsa. Maallista onnea ei Nils Martin ole koskaan pyytänyt; se kuva, jota hän on kantanut sielunsa sisimmässä, on ollut kaunis, mutta aina tuskantäysi. Hän ei tiedä miksi, mutta hänen elämänsä pyhäkön, nuoruuden juhlahetkien yllä on aina levännyt surumielisyyden hämärä. Ja juuri siitä hän on tuntenut salaista onnea. Mutta hän tietää, ettei kukaan, kukaan maailmassa sitä ymmärrä.
Taas hän ajattelee Petrus de Dacian ja pienen Kristina Stumbelenilaisen suloista tarinaa. Mutta Kristinalla on suuret tummat silmät, ja hän makaa kehnoon vuoteeseen kahlehdittuna pienessä ruotsalaisessa torpassa, ja Petrus de Dacia on nuori pappi, jolla on vaaleansiniset, haaveksivat silmät ja otsallansa miettivän poimun tuskanleima.
V.
Rouva Henningson seisoi unelmiin vaipuneena vanhan, ruskeaksi maalatun piirongin edessä pappilan vasemmanpuolisessa ullakkosuojassa.
Mitä rouva ajatteli, ei ollut helppo arvata; kasvoissa oli huolestunut ilme, ja levoton katse siirtyi edes takaisin kahden kynttiläjalan väliä, jotka olivat ruskealla piirongilla. Sen toki uskalsi otaksua, ettei ainakaan huoneen esteettinen järjestely ollut hänen mietiskelynsä esineenä, sillä epäkodikkaampaa vierashuonetta olisi saanut etsiä. Karu järjestys oli sen vallitsevin piirre; läpeensä haalistuneissa, äsken pestyissä ikkunaverhoissa ja käsiliinassa, joka riippui keltaisen pesukaapin vierellä — sen kansi oli haljennut — näkyi useampia parsimisia ja niiden ympärillä pieniä, rouvan sormien aiheuttamia ryppyjä. Jollei olisi ollut kaunis näköala ikkunasta, jonka alla lakeus levisi levollisen majesteetillisena, ja jollei ilta-aurinko olisi heittänyt heleänkeltaista valoa, joka juuri sillä hetkellä lankesi huoneeseen, olisi siellä vallinnut tuskaisan viihtymättömyyden tunne; mutta mikä voi olla rumaa ja kylmää, kun auringonlaskun satuloiste sen ympärille kutoutuu? Varma on, että jos nuori mies, jolle huone oli aiottu, olisi tällä hetkellä astunut sisään, hän ei olisi huomannut epäparisia, kömpelöitä huonekaluja, hän olisi kiiruhtanut ikkunan luo ja huoaten ja hymyten syventynyt ulkopuolisen kauniin taulun katselemiseen. Täältä näki jopa yhdeksänkin kirkon ojentavan suippotornejaan kohti korkeutta, ja ilma oli tänä iltana niin puhdas ja kirkas, että kaukaiselta selänteeltä, joka rajotti aaltoviivaista tasankoa ja sen viljapeltoja ja tuoksuvia apilaniittyjä, siinti silmään vuorijärven sinervä kimallus.
Kaikesta tästä ei papinrouva huomannut mitään. Ei hän sitäkään huomannut, kuinka rumilta hänen kalunsa näyttivät suuriruusuisia seinäpapereita vasten. Hänestä päinvastoin oli koko huoneella aistikas, yksinkertainen ja vankkatekoinen sisustus. Miten paljon vaivaa hän olikaan nähnyt, miten monta unetonta yötä viettänyt järjestääkseen kaiken samalla kauniisti ja säästäväisesti. Mutta hän tiesi onnistuneensa ja oli siitä ylpeä. Ystäväin joukossa ei ollut ainoatakaan, jota hän ei sitkeällä, hypnoottisella tarmollaan olisi pakottanut ihailemaan pappilan laitoksia.
Sama kauneuden vastainen järjestys kuin huonetta leimasi itse papinrouvaakin. Hän oli hyvin pitkä ja laiha; niin pian kuin hän liikutti päätään, näkyivät kaulajänteet, ja säännölliset kasvot pyöreine ruskeine silmineen olivat niin lihaksettomat, että nahka oli kuin pingotettu poskien ja otsan yli. Joku kylän velikullista olikin verrannut rouvaa Faraon laihoihin lehmiin ja kirkkoherraa lihaviin.
— Ei, sanoi rouva Henningson viimein puoliääneen, huoaisten ja helpottuneen näköisenä, aivan kuin päätöksen tehtyä — ei, panen sen sijaan lampun. Hän saattaisi olla samaa maata kuin Samuelson, joten on paras olla varuillaan!