Nuorista tytöistä ei kampikaan vastannut Hannan puheisiin. Gertrud kuunteli niitä kuin unessa, ja aivan kuin näkynä, jonka kesäpäivän ihanuus, häikäisevä auringonkulta sulki kehyksiinsä, oli hän näkevinään hienopiirteisen, lempeästi sinisilmäisen nuoren miehen seisomassa Kristin Wettingin vieressä, lohduttaen häntä hänen elämänsä kurjuudessa.

Sitten hän tempautui irti unelmista, sanoi jäähyväiset Lotalle ja
Ingridille ja jätti Hanna Myhren seurassa Lotan tuvan.

IV.

Nils Henrik Martin oli vain muutamia kuukausia sitten tullut paikkakunnalle. Ja hän oli tullut täynnä hehkuvaa halua julistaa Jumalan sanaa voimalla sellaisella, että se tempasi sielut arkielämän aherruksesta ijäisyyden aamun ihanuuteen. Hän oli tullut päättäneenä unohtaa itsensä, omat surut ja kärsimykset ja haaveelliset mietiskelyt, kokonaan antautuakseen hoitoonsa uskotuille ihmissieluille. Rautatievaunussa istuessaan matkalla tännepäin hän oli ajatellut: "ei tule löytymään seurakuntaa, jolla olisi ollut uskollisempi paimen kuin minä; tahdon kulkea Mestarin jälkiä, vaatettaa alastomia, käydä sairaitten luona, ottaa köyhiä majaani, tahdon luopua kaikista vaatimuksista — haihduttaa itsekkään, vaativan itseni Jeesuksen rakkauteen." Ja hänen ajatuksensa kulkivat jonkinlaisina juhlamielisinä rytmeinä, joita junan kohina säesti, ja jotka paisuivat riemukkaaksi ylistyslauluksi, kun yö saapui ja tähdet tuikahtivat esiin.

Sittemmin ajatukset kulkivat paljon pienempinä aaltoina, niin, voipa sattua, että ne vaipuivat levottomuuden ja epäilyn syviin notkoihin. Täällä oli niin paljon kaikenlaista, jota hän ei hyväksynyt, ja hän, hiljaisine, sisäänpäin kääntyneine olemuksineen, miellyttävine liikkeineen, lempeine katseineen osasi kyllä paheksia, kiivaasti, sovitteluitta, kuin nyreä lapsi, niin että vaaleansiniset silmät salamoivat ja matala ääni värisi. Eivät häntä liioin miellyttäneet pappila ja sen asukkaat; sekä sisäistä että ulkonaista oli paljon, joka loukkasi hänen herkkää mieltään. Mutta sitten tuli hän Gertrud Björkin tuttavaksi, ja tämä, monine harrastuksineen, lämpimine osanottoineen ihmisiä kohtaan, ikäänkuin kannusti hänen masentuneita ajatuksiaan. Ne nousivat taas, pudistivat yltään hentomielisyyden ja epäilyksen ja alkoivat uudelleen entisen haaveksivan retkensä ihanteen korkeuksia kohti.

Gertrud juuri oli myös ensimmäisenä puhunut hänelle Ingrid Medinistä, hän oli väräjävin äänin ja silmät harmia säihkyen kertonut hänen surullisen tarinansa ja viimein vienyt nuoren papin "kalaasi-Lotan" tupaan.

Ja kun hän nyt tuli sieltä ja ripein askelin kulki tietään, katosivat kaikki muut aamupäivän antamat vaikutelmat ja yksi ainoa jäi jäljelle: nuori kärsivä nainen kauniine tummine silmineen ja ihmeellisine madonnankasvoineen. Kuin ilmestys, kuin kultapohjainen maalaus taivaansinisin värein hän kohosi hänen sisäisen silmänsä eteen, ja hän vaipui katselemiseen yhtä intoisena kuin tavallisesti hartaushetkiinsä.

Kulkiessa kirkastuivat hänen kasvonsa yhä enemmän ja enemmän tunteista, jotka hänet täyttivät. Ylöspäin suunnattu katse ei enää tuntunut huomaavan ympäröiviä esineitä, käynti kävi keveäksi ja nopeaksi, hän kulki kuin se, joka ei enää tunne maata jalkainsa alla, sillä hän vaeltaa kohti näkymätöntä päämäärää.

Hänen tiensä vei vuoren rinteellä kasvavan metsän halki. Tiheinä kohosivat kuuset molemmin puolin tietä; niiden tummasta vihreydestä vilahti silloin tällöin koivun vaalea välke. Toisin paikoin harveni metsä, siellä täällä se avautui pieniksi niittytilkoiksi, täynnä lemuisia keskikesänkukkia, jotka jo odottivat viikatetta. Kuusien latvain väliltä loisti syvänsininen kesätaivas, ja auringon kulta valui räikeänä ja kimaltavana, siilautuen juovina ja pilkkuina kuusien ja risukkojen tummuuden lomitse. Kaikki lepäsi kuin keskipäivän kuumuuden raukaisemana; mutta silloin tällöin rasahdutti neulasia ja kuivia lehtiä oravan hypähdys, kuului toisinaan koivun latvasta varisten ja harakkain raaunta ja nauru, uunilintu helähytti muutamia vilkkaita ja soinnukkaita liverryksiä, mutta vaikeni jälleen; metsän syvyydestä kaikuivat heikkoina ja salaperäisen raskasmielisinä, kuin kutsuva kaipaus, laulurastaan vienot sävelet, ja kaukaa etäisyydestä saapui korvaan kirkonkellon sammuva soitto. Joku vaelsi viimeistä retkeään; kuoleman juhlaa vietettiin jossain keskellä elämän suurta, riemuitsevaa yltäkylläisyyttä.

Nils Martinista oli kuin olisi hänen tiensä johtanut pyhäkön läpi, missä ajatukset ja tunteet suitsutussavuna kohosivat korkeuteen. Hän ei ollut ikinä tuntenut itseään niin autuaan riemun täyttämäksi, hän, jolle kuitenkin innostuksen ja sielunhurmauksen suloiset salaisuudet olivat niin tuttuja. Hän olisi tahtonut polvistua elämän — ijäisyyden — Jumalan eteen ja vuodattaa sielunsa palvomiseen. Jotain oli tapahtunut tänään, jotain, joka antoi siivet, antoi ihastuksen hurmaa kaikelle, sisäiselle ja ulkopuoliselle.