— Mitä näen! huudahti hän pelästyneenä, kello on jo yksi! Niin, olen istunut liian kauan…
Ja hän nousi nopeasti ja jätti hyvästi.
— Saan kai tulla takaisin jolloin kulloin? hän sanoi matalalla äänellä, seisoessaan Ingridin vuoteen ääressä ja pitäessään hänen kättään omassaan, eikö niin?
— Oi kiitos, kiitos, niin usein kuin vain haluatte, pastori — minullehan on niin rakasta, että joku tahtoo tulla luokseni…
Ja hän katsoi arasti ja onnellisesti hymyten nuoren miehen kasvoihin.
Hän puristi tytön kättä, otti jäähyväiset muilta tuvassa olijoilta ja astui nopein askelin ovesta.
Hänen mentyään syntyi muutamaksi silmänräpäykseksi syvä hiljaisuus, jolloin kuului vain Lotan kuppien ja vatien kalinaa, joita hän heti ryhtyi pesemään.
— Miten uusi pastorimme on kiltti, sanoi viimein Ingrid, sano, eikö sinustakin, Hanna?
Hanna nyykäytti päätään, puristi huulensa yhteen ja vastasi lyhyesti: o-on! Sitten hän lisäsi:
— Perussävel on hänellä kaunis, sen kuulin jo toispäivänä. Katsokaas, tytöt, pitää aina kuulostaa ihmisten perussäveltä, ja sen kuulee tavallisesti aina parhain ensi kohtaamisessa. Jos se kajahtaa rumalta, voi jäljestäpäin tulla joukko kauniita lirityksiä, mutta me vain aina palaamme ensimmäiseen takaisin ja huomaamme, että se oli oikea. Ja niin myös päinvastoin. Kyllähän pastorissa on paljon, jonka soisin pois — ei hän käsitä elämän vaatimuksia eikä ihmissielun kehitystä — mutta perussävel — perussävel, voi, se kuului kuitenkin niin kauniina toispäivänä, kun hän istui Kristin Wettingin tuvassa ja lohdutti häntä hänen juopon miehensä ja poikatolvanansa vuoksi.