Hän ojensi kuppinsa ja nyykäytti Lotalle, joka kaasi kahvia kuppeihin, samalla yhä puhellen "Bromanskan" leipomaohjeesta.
Pastori tunsi itsensä äkkiä alakuloiseksi. Hän huomasi, että hän juhlallisine huomautuksineen oli helähyttänyt esille väärän äänen, äänen joka sorahti sitä kodikasta, ystävällistä tunnelmaa vasten, jota kahvilemu, lusikkain kalina ja Lotan tyrkytykset levittivät pikku tupaan.
— No, sitten kai minun täytyy tilkkanen ottaa päästäkseni "häpeämästä", hän sanoi hyväntahtoisesti ja ojensi kuppinsa Lotalle.
— Katsokaas, se oli oikein, sanoi Lotta tyytyväisesti, ja Hanna nyykytti pari kertaa päätään totisen ja hyväksyvän näköisenä, aivan kuin hän olisi mielessään korottanut pastorin arvosanoja.
Pastori hörppi kahviansa; se oli vastoin Lotan vastakkaisia vakuutuksia hyvin kehnoa, ja pastori tiesi, että hän juotuaan voisi pahoin. Mutta nyt ei ollut muuta neuvoa kuin pysyä tyynenä; hän nieleksi siis ja valmistautui kärsivällisesti kohtaamaan epämieluisia seurauksia, jotka häntä odottivat.
Saattoi maksaakin vaivan alistua pieneen pahoinvointiin, jottei häiritsisi hetken hauskuutta. Hanna Myhre oli oikeassa: eivät he juuri olleet iloista rikkaita, nämä vähäiset, hiljaiset, kärsivälliset työntekijät, nämä ahkerat työmehiläiset, jotka ihmisten kiitoksetta, vailla suosion kannustinta, velvollisuudentarkkoina rakensivat tiedon ja valistuksen suurta kekoa. Miten lapsellisen vallattomiksi he olivat äkkiä muuttuneet, miten hyväntahtoisen tyytyväisinä loistivat kasvot! Vieläpä kauniit kalpeat madonnankasvot vuoteellaan näyttivät vallattoman onnellisilta, ja nauru kaikui iloisesti huulilta, kun Hanna Myhre kertoi hupaisia juttujaan tai pisti väliin hullunkurisuuksiaan. Elämänilo, jonka työ, kieltäymykset ja kärsimykset olivat heiltä riistäneet, puhkesi esiin, ja ilman että kukaan heistä sitä sen enempää mietiskeli, lisäsi sitä kauniin nuoren miehen läsnäolo.
Ja hellän, miettivän Nils Martinin mielen valtasi äkkiä tunne siitä, miten liikuttavia olivat nuo pienet ilonkukkaset, joita poimittiin auringonpaahtaman, tomuisen maantien varsilta.
— Pitäkää hyvänänne, pitäkää hyvänänne! sanoi Lotta lakkaamatta ja tyrkytti ja tarjosi, kunnes ei ollut enää kahvia pannussa eikä leipää suurikukkaisessa lakkakiiltoisessa leipäkorissa, jonka Lotta kerran monta vuotta sitten oli saanut lahjaksi Björnbodan armo vainajalta.
— No, tyttöset, nyt on juotu aivan liiaksi kahvia ja puhuttu ihan liian paljon, huudahti Hanna, lyöden kädet polviinsa. Vai kuinka, mitä arvelette, pastori? Eikö ole jo aika antautua elämän vakavuuksiin?
Pastori veti hymyillen esiin kellonsa.