— Nyt saamme ainakin pitää neitimme! hän huudahti hetken vaiti oltuaan, nyt on vaino lopussa, nyt pelkäävät muut ja hiipivät kauniisti toistensa taa, sen saatte nähdä, neiti. Mutta eipä se olisi käynyt heille niinkään helpoksi. Me olimme mekin tehneet sotasuunnitelmamme heitä vastaan.
Hän purskahti nauruun, pienoiseen, nuorekkaaseen, tirskuvaan nauruun, jonka Gertrudin totinen katse kohta vaiensi.
— Mitä suunnitelmia olette tehneet, Eskil?
— Oh, se on täällä, vastasi Eskil ja löi kädellään taskuaan, olemme kirjottaneet kuninkaalle ja pyytäneet saada pitää teidät, sillä me olimme kuulleet, että oli puuhattu teitä erotettavaksi; mutta nythän se on tarpeeton. Jumala itse on tuominnut — niin, sehän on totta, minunhan ei pidä niin sanoa — mutta joka tapauksessa ei meidän tarvitse enää asiasta huolehtia.
— Rakkaat, rakkaat poikani!
Gertrud puristi lämpimästi Eskilin kättä ja katseli häntä kyyneleisin, kiitollisin silmin. Oli kuin olisi auringonsäde äkkiä lämmittänyt hänen viluista, väsynyttä mieltään. Ah, miten ihmeellistä valoa voi hitunen rakkautta, hitunen kiintymystä, hitunen iloa luoda elämän pimeyteen!
Eskil oli oikeassa, kirkkoherran kuolema lopetti vainon Gertrudia vastaan. Juorut ja häväistykset lakkasivat vähittäin, ja lähimmässä kouluneuvoston kokouksessa, jossa pastori Martin johti puhetta, pantiin pöytäkirjaan, että syytöskirjelmä koulunopettajatar Gertrud Björkiä vastaan oli peruutettu.
Mutta pappilassa muuttui häämarssi kuolinvirsiksi, ja vaaleat häävaatteet vaihtuivat mustaan surupukuun. Ja tietä, jota morsiusväen oli ollut määrä kulkea, vaelsi sen sijaan pitkä, synkkä saattue kirkkomaalle kuoleman juhlaa viettämään. Puheita pidettiin, lauluja laulettiin, multa putoili ja arkku laskettiin hitaasti ja juhlallisesti maan poveen. Sitten jätettiin kuollut yksin, ja jokainen meni kotiinsa, ja ijäisyyssyvyyksien kohina haihtui elämän arkiaikaisiin puuhiin ja huoliin.
Mutta kun kesäyö laskeutui, ja hautuumaan hiljaisuus suli vienoksi, korvia hiveleväksi requiem-hyminäksi, istui umpeenluodun haudan partaalla yksinäinen nainen ja mietti elämän ja kuoleman ja rakkauden arvotusta. Tunnin toisensa jälkeen hän istui hautakummulla, pitkä, hintelä vartalo kyyryssä, harmahtava pää laihaa, jänteistä kättä vasten nojauneena, ja tummansininen, syvä silmäpari tuijotti unelmain ja muistojen maailmaan.
Kun hän oli mennyt ja aamuruskon ensi säde hehkui vuorenhuipulla, lepäsi hautakummulla pieni valkoinen kanervakimppu.