VIII.
Loppusyksyn ilta-aurinko valaisi Lotan pientä tupaa ja sai ikkunan välähtelemään kuin metsänlaidassa vilkkuvan silmän. Riippakoivu tuvan luona kiikutti hiljaa hienoja, lehdettömiä oksiaan, kuusista ja männyistä kuului kumeaa, valittavaa suhinaa, joka häipyi metsän syvyyteen. Avaran lakeuden yllä, joka lepäsi vuoren juurella, kulkivat pilvet kulkuansa, milloin raskaina, yhteen läjääntyneinä joukkoina, milloin pehmeiksi harsoiksi sulauneina, jotka hajoten kiertyivät vuorenselänteiden ympärille, milloin hehkuvina kuin Alppein huiput ilta-auringon loisteessa, milloin kellervän hohteen peittäminä, joka sytytti koko seudun salaperäiseen satutunnelmaan.
Keltaisenpunainen säde valahti Lotan ikkunasta sisään, kulki vienosti yli permannon vuoteelle asti, missä rampa tyttö makasi, aivan samoin kuin sinä päivänä neljä vuotta sitten, jolloin Gertrud toi pastori Martinin hänen luokseen. Säde leikki hänen valkealla otsallaan, loi loistetta haaveksiviin madonnansilmiin ja kietoi kultahohdetta tummiin hiuksiin. Sairas parka oli entisellään, vuodet eivät olleet riistäneet rahtuakaan hänen kauneudestaan, kärsimyksestä huolimatta viipyi nuoruus hienoissa, kalpeissa kasvoissa.
Lotta hääräili pitkin huonetta. Hän oli ollut pitäjällä "ruumista käärimässä" ja oli parhaalla puhelutuulella. Kieli parpatti kuin kurikka myllykoskella, kun lakeuden muijat ovat kevätpesussa.
— Niin, nepä olivat oikein "surulliset" hautajaiset, hän sanoi ja lausui sanan "surulliset" sellaisella äänellä, kuin olisivat hautajaiset yleensä iloisia tilaisuuksia, tietäähän sitä aina vähän, näetsen, mitä takanakin piilee, vaikkei siitä puhukaan. Luulevat, näet, että se raukka oli itse — — Ruumiin äiti itki niin hartaasti, ettei ollut kuivaa paikkaa kasvoissa. Muutoin ne olivat kunnon hautajaiset, ei sovi muuta sanoa, oikein kunnolliset. Tuomisia joka puolelta. Gertrud Björkin leivokset olivat oivallisia — oivallisia! Lotta nyykäytti ja toisti sanan, äänessä niin täyteläs ja painokas sävy, että se aivan tyydyttävästi kiivaili kaikkea sitä hyvää, manteleita, sokeria y.m., mitä leivosten täytteenä oli ollut.
Sitä paitsi tiesi Lotta koko joukon pitäjän juttuja. Kirkkoherra Henningsonilta oli jäänyt niin jumalattomasti rahaa, että sekä leski että lapset olivat nyt varakasta väkeä. Estrid oli tehnyt eron rikkaasta tehtailijastaan, mutta koska jo oli kuulutettu, täytyy hänen vedota kuninkaaseen tai "konstitoriumiin" eroa saadakseen, Lotta ei tietänyt kumpaanko. Sitten oli hänen määrä lähteä ulkomaille, siitäkään ei Lotta tietänyt, minne, mutta hirmuisen kauas vaan, lukemaan ja tulemaan oppineeksi ja muuta sellaista. Niinkuin se ei muka kotonakin kävisi päinsä! Tingbomin nuorin lapsi oli taas karannut, Jumala tiesi, miten sen asian laita oikein oli, kummalliselta se vain näytti, että isä jok'ikinen vuosi sanoi lasten karanneen ja alituisesti ahdisti kuntaa ottamaan niistä vaaria.
Nyt oli Lotta saanut huoneen järjestetyksi, pannut pois hautajaisvaatteensa, pukeutunut arkipukuun ja kertonut uutisensa Ingridille. Hän huokasi tyytyväisenä, otti kahvimyllynsä ja istuutui jauhamaan, säröisellä äänellään alottaen virren, jonka oli juuri kuullut hautajaisissa'
"Eijaa, mun sielun' toivoss' iloitseepi."
Koputus keskeytti hänet.
— Sisään! huusi Lotta, kääntäen kasvonsa tyytyväisesti hymyten oveen päin — astukaa sisään!