— Ei, ei koskaan, kuiskasi Ingrid, ja huulet alkoivat väristä, ei kahteen viime vuoteen.
Jälleen hiljaista.
— Koskeeko se sinuun, Ingrid? jatkoi Gertrud, ja hänestä tuntui itsestänsä, että hän oli epähieno ja häikäilemätön, aivan kuin olisi polkenut kukkia.
Ingrid ei heti vastannut.
— Ei puhuta siitä, hän kuiskasi viimein vastahakoisesti, sellaisesta ei pidä puhua, se koskee aina. Vaikka nyt on vaikein ohi — se oli hirmuista — minun on täytynyt uudelleen taistella taisteluni voidakseni antaa anteeksi — ei hänelle, oi ei, tiesinhän hänenkin kärsivän, tiesin, että hän — ei — vaan niille, jotka minusta tekivät raajarikon — olisinhan muutoin ollut maailman onnellisin ihminen, niin iloinen ja terve ja voimakas kuin olin tänne tullessani — mutta sehän on yhdentekevää, olen antanut anteeksi — en tunne enää katkeruutta — kaikki on hyvin — sillä kaikki on tullut Isäni kädestä.
Hänen kasvoihinsa palasi taas lempeä, säteilevä ilme, joka oli hänelle niin ominainen. Kauniit madonnansilmät hymyilivät — onnellista, salaperäistä hymyä kyynelten lomitse.
— Ingrid, sanoi Gertrud hetken päästä, minun täytyy kysyä sinulta jotain. Suo anteeksi, jos kysymykseni on epähieno. Jumala tietää, ettei tarkotukseni ole loukata — Jumala tietää, miksi kysyn. Sano, pikku Ingrid, oletko kärsinyt — niinkuin kärsii se, jonka luota rakastettu poistuu?
Vastausta ei tullut heti. Ingrid katsoi Gertrudia ihmetellen, hieman nuhtelevasti. Miksi noin repiä auki sellaista, minkä tuli levätä hiljaisessa kätkössään, uniin vaipuneena? Mutta Gertrudin äänessä oli jotain, joka pakotti vastaamaan.
— Niin, niin olen kärsinyt. Nyt en enää kärsi. Mutta en koskaan lakkaa häntä rakastamasta. Tiedänhän, että kerran tapaamme — siellä, missä en enää ole raajarikko — ja silloin —
Hänen säteilevä katseensa lopetti lemmentarinan, joka puolitukahutettuna värisi sanoissa.