Gertrud ei vastannut; hän vain siveli kädellään Ingridin päätä, ja kaihoisa hymy hiipi hänen huulilleen.
Hetken päästä he alkoivat puhua muista asioista; sitten tuli Lotta Emelie Lagerin luota kertomaan saamiaan uutisia, kaatoi "lisätipan" ja pakotti molemmat tytöt juomaan.
Kun se kaikki oli suoritettu, nousi Gertrud ja jätti hyvästi.
— Lapsi, lapsi, sanoi Lotta ja katseli Gertrudia äidillisen huolestuneesti, olet käynyt niin kurjaksi ja vanhaksi, sinun täytyy hankkia vähän lihaa luittesi verhoksi. Muutoin ei sinusta tule kaunista morsianta.
Gertrud pudisti hymyillen päätään.
— Minun sulhaseni ei kauneutta kaipaa. Hyvästi Lotta, hyvästi, pikku Ingrid! Nuku hyvin, Jumala sinua siunatkoon!
Hän nyykäytti vielä kerran päätään, kynnyksellä seisoessaan; sitten hän katosi suljetun oven taa.
Nopein askelin Gertrud kiiruhti tietä pitkin. Raskaat, kiitävät iltapilvet olivat hajonneet aivan äkkiä, niinkuin joskus lakeudella tapahtuu, missä tuuli ajelee niitä sinne tänne ja kaukaiset vuoriselänteet ne ikäänkuin nielaisevat. Syyssynkässä avaruudessa riippuivat tähdet hohtavan kirkkaina; Vegan sinervä valo säkenöi ja värisi tumman kaarikaton huipulta, Jupiter loisti suurena tulipisarana kuusenoksalla, kuin kalpea, leimuava topaasi tuikki Capella läntisellä taivaalla. Tähtikirjailut, valousvat, heikot, vaaleat valovärähdykset kutoivat ijäisyyskangastaan taivaan holvin peitoksi. Aivan lehdettömäin koivujen latvassa keinui uudenkuun kehrä, kiiltävänä ja teräväksi hiottuna, viileän ilta-ilman helmassa. Tietä, jota Gertrud kulki, peittivät ylt'yleensä kuihtuneet lehdet; lehtien kahina askelten alla, putoilevain lehtien vieno suhina kajahti hillittynä surunvaikerruksena syksyn mahtavasta symfoniasta.
Mutta Gertrud ei huomannut mitään; ajatukset kulkivat suurina ja kantavina hänen sielussaan, hänet oli vallannut mielijohde, joka vei toimintaan, niin kauan kuin hän vielä oli sen lumouksen alainen, ennenkuin harkinta ja arkuus teki hänestä pelkurin.
Hän kiiruhti yhä enemmän askeliaan, kulki pappilan ohi kappalaisen asuntoa kohti. Kun hän oli päässyt niin lähelle, että hän saattoi nähdä pikku talon, joka korkeitten puittensa suojustamana oli kuin kukkavihko keskellä lakeutta, hän ymmärsi, ettei kukaan ollut kotona, koska kaikki ikkunat, paitsi keittiön, olivat pimeät.